Charles M. Schulz
Tenavat – Parhaat sarjat 1970–1979
Suomentaneet Antti Koivumäki, Jouko Ruokosenmäki (esipuhe)
Otava
Arvio: Vesa Kataisto
Vuosikymmenen vaihtuessa 1960-luvusta 1970-luvulle maailma oli suurten muutosten aiheuttamassa käymistilassa. Miljoonat amerikkalaiset olivat löytäneet tuekseen jotain pysyvää, Tenavat-sarjakuvan, joka toimi kansakunnan turvariepuna.
Schulz itse teki selväksi, ettei hän koskaan hyväksynyt syndikaatin antamaa nimeä Peanuts, vaan pyrki välttämään sen käyttöä mahdollisimman paljon. Esimerkiksi TV-animaatioiden nimissä sitä ei esiinny.
Hän halusi lukijoiden kohdistavan huomionsa hahmoihin, jotka oli rakentanut omien kokemustensa pohjalta. Suomentaja Antti Koivumäki tuntee Tenavat ilmeisen hyvin, ja on onnistunut säilyttämään alkutekstin sävyt.
Schulz itse sanoi olevansa vakaumuksellinen alisuoriutuja. Hän ei koskaan pyrkinyt esimerkiksi taidekouluun, koska oli jo ennalta varma, ettei pääsisi sisään.
Tenavien täyttäessä nyt 70 vuotta on sarjasta ja Schulzista ilmestynyt maailmalla useita kirjoja, kuten The Peanuts Papers, jossa 32 taiteilijaa ja kirjailijaa muistelee kokemuksiaan Tenavista.
Ne hirviöt
Umberto Eco kutsuu esseessään Tenavien hahmoja hirviöiksi, jotka ovat imeneet lapsen olemukseen kaikki mahdolliset neuroosit, joita teollistunut sivilisaatio voi kansalaisilleen tuottaa. Mutta, Eco korostaa, se ei ole lasten vaan aikuisten syy, kyse on tulkinnasta. Pahimman mahdollisen koettuaankin Tenavat kykenevät palaamaan lapsellisuutensa turvaan. Sen ansiosta sarja vetoaa niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Kaikesta voi selviytyä.
Jonathan Franzen pohtii samastumista hahmojen karikatyyrisen ilmiasun kautta. ”Kun hymyilet, ajattelet piirrettyä hymyä. – – Rakastetuimmat (ja menestyneimmät) kasvot nykymaailmassa kuuluvat erittäin yksinkertaisesti ja abstraktisti esitetyille piirroshahmoille: Mikki Hiiri, Simpsonit, Tintti, ja – kaikkein yksinkertaisin, ei juuri muuta kuin ympyrä, kaksi pistettä ja vaakaviiva – Jaska Jokunen.”
Jokaisella Tenavien vakiohahmolla on taipumus paeta omaan todellisuuteensa. Jaska Jokunen kuvittelee pääsevänsä voittajaksi. Eppu uskoo Suureen Kurpitsaan, Tellu on mielestään kaikessa oikeassa. Plus tietenkin Ressu, joka tasapainoilee skitsofrenian partaalla ja ylikin, eläytymällä ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankariksi, Jakke Jäyhäksi, korppikotkaksi, tenniskuninkaaksi tai maailmankuuluksi kirjailijaksi. Kaikki putoavat lopulta kuvitelmistaan takaisin arkeen, kuka pehmeämmin, kuka suoraan todellisuuden sementtiin mätkähtäen.
Schulz ei uskonut menestyvänsä, mutta yritti silti, pettymyksien kautta aina uudelleen. Samoin tekee Jaska, hän ei ole vain häviäjä, ja saavuttaakin aina lopulta pieniä voittoja – vain kauhistellakseen, tekikö hän sittenkin jotain väärin?
Vuonna 1970 sarja oli ilmestynyt jo 20 vuoden ajan, ja Schulz päätti alkaa laajentaa hahmojensa elinpiiriä sekä tuoda uusia tyyppejä sarjaan. Kesäleiri, Tenavien vastine armeijalle, oli luonnollinen paikka tutustuttaa vanhat ja uudet hahmot toisiinsa. Piparminttu-Pipsaa ja Maisaa yhdistää ihastuminen Jaska Jokuseen, mitä tämä itse ei tietenkään oivalla.
Toisen kiinteän kaksikon muodostavat Ressu ja Kaustinen. Lintu toimii sihteerinä, kun Ressu hoitaa hetken Pääbeaglen virkaa. Sitten on taas aika jatkaa kirjallisten banaliteettien tuottamista – ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”. Uhkana häilyy naapurin hirviömäinen kissa, Toinen maailmansota, jota vastaan kamppaillaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Ei mikään ihme, että Ressu kohosi suosiossa kaikkien muiden yläpuolelle. Schulz väitti ”pelänneensä” näin käyvän, mutta oli varmasti tyytyväinen, että sai pitää Jaskan tunteidensa tulkkina. Jos Schulzilla oli ollut huono päivä, Jaska sai kokea kovia. Lukijoiden suosikkihahmoa ei olisi voinut kohdella yhtä kaltoin. ”Poikaparka.”
Jaskan pikkusisko Salli on ikuinen ihmettelijä, joka tekee monimutkaisesta yksinkertaista ja päinvastoin. Salli ylittää todellisuuden rajat tietämättään, esimerkiksi puhuu tiiliään tiputtelevan koulurakennuksen kanssa, joka lopulta romahtaa ahdistuksissaan. 1970-luvun aikana Tenavat kohtaavat paljon muita lapsenkaltaisia olentoja, jotka usein suhtautuvat heihin vihamielisesti. Maailma ei ole helppo paikka.
Sarjan tuota aikaa kuvastaa hyvin Tellun ja Epun perheeseen syntyvä pikkuveli, jonka sisarukset oitis nimeävät Toistoksi (Rerun, 1972). Schulz totesi, että strippisarjakuvan piirtäjälle jokainen päivä oli koepäivä: ”Täytyy piirtää aina sama strippi eikä koskaan saa toistaa itseään.” Hän motivoi itseään kehittämällä 12 apuvälineen sarjan, joka sisälsi muun muassa baseballin, Suuren Kurpitsan, Jaskan yrittämässä potkaista jalkapalloa ja niin edelleen. Kun ideointi tökki, hän tutki kaaviotaan ja mietti, mistä aihiosta voisi ammentaa.
Plastisia lauseita lasten suissa
Myös Ressu kohtasi sisaruksiaan, kaitaluisen veli Rempun ja yksinhuoltaja Reginan. Myöhemmin pentueesta esiteltiin muitakin jäseniä, ei sentään kaikkia seitsemää. Pitkäaikaisimmaksi sivuhahmoksi jäi Remppu, joka asuu Neulalassa vain kaktuksia seuranaan.
Schulz oli taitava heruttelemaan pitkiä, yhä absurdimmaksi käyviä tarinoita varsin yksinkertaisista lähtötilanteista. Kertomus saattoi jatkua strippi stripiltä useita viikkoja ja päättyä aivan toisenlaiseen todellisuuteen, kuin mistä se alkoi.
Mutta Parhaat sarjat -kirjan edetessä huomaa, että rutiini alkoi syödä Schulzin luomisvoimia, kuten myös erilaiset vaivat, jotka johtivat ohitusleikkaukseen vuonna 1981. The Peanuts papers -kirjan kirjoittajista moni on viettänyt varhaislapsuutensa 1960-luvun Tenavien parissa ja kokee pettyneensä, kun sarja 1970-luvun lopulle tultaessa laimeni. Mukaan tuli päälleliimatun oloisia heittoja ajan ilmiöihin ja julkkiksiin, uudet hahmot jäivät yksiulotteisiksi. Piirrosviiva muuttui paksummaksi, yksityiskohdat vähenivät.
Parhaat sarjat -teoksen esipuheessa kirjailija ja ruotsintaja Håkan Boström muistuttaa tapauksesta vuodelta 1977. Schulzin terveysongelmat olivat tiedossa, ja siltä varalta että Schulz olisi ilmoittanut lopettavansa United Feature -syndikaatille erittäin tuottoisan sarjansa, tilattiin kaikessa salassa Teräsmies-piirtäjä Al Plastinolta korvaavia Tenavat-strippejä. Voidaan todellakin puhua korvikkeista, sillä niin ammattilainen kuin Plastino piirtäjänä oli, ei hän saanut mitään otetta sarjasta. Näytestripit ovat täysin hengettömiä tusinavitsailuja. Lopulta Schulz sai täydet oikeudet sarjaansa ja sopimukseen pykälän, ettei kukaan muu jatka Tenavat-stripin piirtämistä. Schulz jatkoi itsenäisesti sarjakuvaansa väsymiseen asti ja yli, molemminpuoliseen loppuun saakka. Hänen olivat Tenavat.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2020. Haluatko tukea suomalaista sarjakuvakulttuuria? Tilaa Sarjainfo täältä.