Tiitu Takalo
Rakkaus on köyhän rikkaus – Koottuja sarjakuvanovelleja
Suuri Kurpitsa
Arvio: Pii Anttonen
Sosiaalisen median aikakaudella ovat parasosiaaliset suhteet nousseet ennenkuulumattomalla tavalla ajankohtaisiksi. Yksinkertaisesti selitettynä näillä tarkoitetaan yksisuuntaisia sosiaalisen kanssakäynnin keinoja, jotka kuitenkin tuntuvat intiimeiltä ja merkittäviltä kanssakäynnin muodoilta. Podcastien, YouTube-kanavien ja livestriimien vetäjät ovat läsnä elämässämme tuntikausia ja tulevat näennäisen tutuksi. Tähän kulttuuriin kuuluu myös usein interaktiivisuus, joka lisää tunnetta ja usein tämä voi muodostaa sisällön kuluttajalle voimakkaan tunteen henkilökohtaisesta suhteesta.
Tamperelainen sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo kertoo sarjakuvakokoelmansa oheisteksteissä, että hän ei käytä ollenkaan sosiaalista mediaa, eikä ole kiinnostunut sen tyyppisistä kanssakäymisistä. Kuitenkin Rakkaus on köyhän rikkaus antoi minulle voimakkaan tunteen juurikin tämäntyyppisestä parasosiaalisuudesta.
Todellisuudessa en Takaloa tunne kuin muutaman tapaamisen kautta, ja näidenkin sarjakuvien myötä esiin tullut persoona on varmasti myös ainakin alitajuisesti harkittu. Se ei kerro koko tarinaa henkilöstä. Kuitenkin, kun kokoelma sisältää lähes ainoastaan omaelämäkerrallisia tarinoita ja lisäksi mukana on tekijän erittäin mielenkiintoisia oheistekstejä, välillä jopa jokaiselle ruudulle, tulevat tekijän persoona ja henkilökohtaiset ominaisuudet tutuksi.
Taiteilijan tutuksi tulemisen lisäksi valaisevat oheistekstit raottavat kutkuttavasti ovea hänen erilaisiin työskentelytekniikkoihinsa. Erilaiset tavat käsitellä väriä, saavuttaa mustavalkoefektejä, sekä se, kuinka nyt nähtävät versiot poikkeavat alkuperäisistä julkaisuista painoteknisistä syistä selitetään niin, että sarjakuvia erityisesti tuntematonkin ymmärtää näiden merkityksen lopputulokseen. Myös erilaiset käsikirjoitustekniikat ja materiaalit nousevat hyvin edukseen tavalla, joka muuten novelleja selaillessa menisi monilta ohi. Siksipä kokoelma toimii sarjakuvia jo amatööritasolla tekevälle oivallisena oppaana eri tapoihin toteuttaa luovuuttaan.
Mainio historiikki
Takalon henkilökohtaisen historian lisäksi kokoelma on omiaan toimimaan tietynlaisena ultraspesifinä historiikkina punkyhteisöstä 90- ja 00-luvuilta. Lukiessani kokoelmaa arvostelua varten kävi luonani tähän yhteisöön kuulunut henkilö, joka hihitteli riemastuneesti ruuduista löytyneille yksityiskohdille ja logoille. Kokoelman lukemiseen löytyykin soundtrack luontaisesti näitä logoja seuraamalla. Jälleen kerran kommentaariteksti täydentää lukijalle vieraat viittaukset.
Myös feministisen keskustelun historiaa kirja avaa mielenkiintoisella tavalla. Useampaan otteeseen taiteilija itsekin viittaa aikoinaan käyttämiensä termien vanhentuneisuuteen, tai jopa pahoittelee sitä, kuinka aikansa kontekstiin tehty sarjakuva välittää täysin erilaisia merkityksiä nykylukijalle.
Paikoitellen tuntuu, että tekijä soimaa itseään turhankin ankarasti. Mutta ennen kaikkea olen iloinen, että tällaisetkin sarjakuvat ja viittaukset ovat jätetty kirjaan muokkaamattomiksi. Feministisen sarjakuvan historiaa ei kuitenkaan ole maassamme turhan paljon arkistoitu, ja vaikka tämä onkin vain yhden taiteilijan lähestymistapa, kuvaa se ajan henkeä queer-feministisestä näkökulmasta erinomaisesti.
Kunnianosoitus analogisuudelle
Takalon selittävissä teksteissä tulee usein esiin taiteilijan mieltymys nimenomaan konkreettiseen, käsinkosketeltavaan ja fyysisesti muokattavaan. Digitaalisia työtekniikoita kirjassa ei nähdä, ja tavallaan kirja itsessäänkin on jotain, jollaista näemme yhä harvemmin.
Kirja on nimittäin toteutettu isokokoisena, paksulle paperille painettuna kunnianosoituksena Takalon sarjakuvataiteelle. Paikoitellen oheisteksteistä käykin ilmi, että osa kirjan sarjakuvista on suuremmassa koossa tässä kuin mihin alun perin ne oli suunniteltu.
Kovia kansia kokoelmassa ei sentään ole, mutta komean kirjan kehtaa laittaa paraatipaikalle hyllyssä. Suuri Kurpitsa onkin viimeaikaisten julkaisujen perusteella selkeästi kustantajana panostanut komeisiin toteutuksiin isomman profiilin kirjoissaan.
Yleisimpiä tapoja kerätä sarjakuvanovellit tällaiseen kokonaisuuteen on kaksi, joko aiheen mukaan jakautuminen tai kronologiaan perustuva järjestys. Normaalisti suosin retrospektiiviluonteisissa teoksissa kronologista järjestystä, sillä se yleensä valottaa taiteilijan kuvituksen ja kerronnan kehittymistä teknisestä kulmasta. Aiheiden mukaan jaettu järjestys puolestaan saattaa saada sisällön tuntumaan itseään toistavalta ja itsetarkoitukselliselta.
Tässä tapauksessa kuitenkin huomasin kuitenkin pitäväni kirjan tavasta järjestää novellit, vaikka ne olikin hyvin laakein yläotsikoin jaettu. Muutamia kertoja kronologisuuden puute aiheuttaa hassuja viittauksia tarinoissa toisiin novelleihin kymmenien sivujen erotuksella eteen- tai taaksepäin. Pääosin kuitenkin otsikot ovat riittävän laveita välttämään liiallisen toistuvuuden kerronnassa tai lähestymistavoissa. Se myös kertoo Takalon sarjakuvien monipuolisuudesta.
Rohkenenkin julistaa kirjan tämän vuoden kotimaiseksi sarjakuvakirjaksi. Ja vaikka kaikki kirjan novellit olisivat jo toisista kokoelmista ja lehdistä itselle kertyneet, silloinkin taiteilijan oheistekstit ovat tutustumisen arvoisia.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 3/2021. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan, saat lehden ja jäsenetuja.