Mika Lietzen: Death Metal (Zum Teufel)
Arvio: Aino Sutinen
Helvetti odottaa
Vuoden 1992 nuorilla on deathmetallibändi The Suffering. Heidän musiikkinsa on, kuten he tykkäävät korostaa, aitoa. Nuoruus, innostus, unelmat, vakavuus. Yhtye on poikkeuksellisesti nais- tai tyttövaltainen, musiikkia syntyy koulun ohessa ja oikeasta studiosta haaveillaan.
Tuolloin uudelle musiikille oli enemmän portinvartijoita, ihan jo äänitysteknisistä syistä. Jos jotain sai julki, alan pienlehdissä oli ehkä eläväistä kirjoittelua, mistä myös kirjassa on mainio näyte Kari Koskisen kirjoittamana.
Bändin jäsenille on annettu erilaisia peruspiirteitä. Yksi ei sano mitään, toinen suoltaa englanninkielisiä fraaseja kuin 2020-luvun nokkava teini. Kolmas nousee samastuttavaksi päähenkilöksi, joka sitten saa käsiteltäväkseen elämään kuuluvia ristiriitoja. Elämä on rajallinen, entä kuka olen ja mihin menen?
Mika Lietzenin edellinen kirja Alkoholi (Asema, 2023) käsitteli elämän syrjäpuolta. Tässäkin päästään pohtimaan ihmiselon haurautta, muutenkin kuin loputtomia kuolemisen tapoja käsittelevän metallimusiikin kautta. Jokin kauhussa kiehtoo nuorta mieltä.
Raskaan musiikin ja oikean elämän raskauden ja sattumanvaraisuuden törmäyttäminen on käsikirjoituksen perusoivallus. Sympaattinen tarina rullaa eteenpäin ja pieni huumori taittaa sitä.
Usein varmasti siitä kannattaa kirjoittaa, minkä tuntee. Vaikuttaa, että tekijä tuntee deathmetallia, mikä on eduksi. Hahmon voi panna vaikka luennoimaan äänitys- ja miksaustekniikan hienouksista. Musanörtteily toimii, musiikki on hahmoille merkityksellistä. Tekijä myös listaa kaksi tietokirjaa taustaksi.
Visuaalisesti Lietzenin digitaalinen viiva on säntillistä. Skenejulisteet, fonttien grafiikat ja laitteiden namiskat ovat kaikki kohdillaan. Sarjakuvakerronta ja sommittelu on kokeneella tekijällä hanskassa.
Toisaalta tuntuu, että tämän teknisyyden ja pastellisävyisten tasaisten pintojen sekä rouheiden aiheiden välillä on ristiriita – tahallinenko? Jonkinlainen siistin viivan hajottava sattuma voisi antaa vielä särmää. Tietenkään aihetta ei tarvitse kuvata millään metallimusiikin mörköestetiikalla, mutta tulee mieleen, että tällaisten bändien logoissakin rönsyily tekee niistä orgaanisia ja tuo mukaan jotain häiritsevää, mikä on sitten kiinnostavaa. Tässä on ehkä haettu ensisijaisesti visuaalista selkeyttä.
Kuinka sitten näyttää musiikkia sarjakuvassa? Tässä asialla ei ole lähdetty kikkailemaan enempää, musiikki ei esimerkiksi leiju ilmassa sanoina tai abstraktioina. Jytä ei heiluta esineitä. Musiikin soidessa näemme huoneessa täsmälleen sen soittajat keskittyneine ilmeineen, samoin ehkä kuulijoiden hämmästyksen. Voimme sitten kuvitella äänimaiseman sen pohjalta, millaista tiedämme tai arvelemme deathmetallin olevan. Minimalistinen toteutus toimii, koska tältähän musiikki tosiaan näyttää – se syntyy aivoissa.
Ihmiselossa ja olentojen välisissä suhteissa on kompleksisuuksia ja kauhuja. Niiden käsittelystä sitten syntyy taidetta: kuolinmetallia tai tyylikästä nykysarjakuvaa.
Julkaistu Sarjainfo-lehdessä 2/2024. Kiitos Signe Tandefeltin säätiön kirjoitusapurahalle sekä Kutikutin, Sarvin ja Nuoren Voiman kriitikkokurssille.
Mika Lietzen: Pnuk (Asema)
Arvio: Ville Hänninen
Toivo piileksii hämärässä
Arkkitehtuuri on luonteeltaan mitä poliittisin taiteenlaji. Kaupunkisuunnittelu on suoraan kytköksissä paitsi taloudelliseen kehitykseen myös yhteiskunnallisiin näkemyksiin, suorastaan fantasioihin. Arkkitehtuurille rajat asettaa paitsi talous myös ainakin jossain määrin jaettu näkemys siitä, miten asuminen, liikenne ja työelämä järjestetään. Välillä ideat muuttuvat vaarallisiksikin ideaaleiksi.
Arkkitehtuuri on myös aina ollut tapa nähdä ja kuvitella toisin. Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit (suom. Jorma Kapari, Tammi 1976) esimerkiksi kuvaa seikkailija Marco Polon kuulemia tarinoita ihmeellisistä paikoista, joissa mikään ei välttämättä ole kuten tuntemassamme maailmassa.
Aivan uuden sijaan voi myös varioida vanhaa. Varsinkin tieteiskirjallisuudessa tai spekulatiivisessa fiktiossa on tavanomaista kuvata todellisuutta, jossa on paljon samaa kuin nykyajassa, mutta jotkin keskeiset piirteet erottuvat tai kärjistyvät.
Mika Lietzenin Pnuk on kaunis ja kaamea kärjistys. Se on ehkä hiukan lajityypillinen ja siinä suhteessa perinnetietoinen kertomus maailmasta, josta toivo on ainakin joidenkuiden mielestä lähes hävinnyt. Tämä tunne on ikuinen, tuhoutuihan muinainen Roomakin.
Lietzen kuvaa tuhon lisäksi toteutumista, suurkaupungiksi rakentunutta Le Corbusier -tyyppistä ”ihannekaupunkia”. Sen arkkitehtuuri on modernistista ja ainakin näennäisesti rationalismin periaatteiden mukaan toteutettua, mihin Lietzenin hiottu ja kaunis ligne claire -tyyli sopii luontevammin kuin viime vuosien teoksiin Death Metaliin ja Alkoholiin. Toisaalta aihepiirin ja tyylin ristiriita rakentaa niissä myös kiinnostavalla tavalla häiritsevän ristiriidan, mikä pakottaa ajattelemaan ja tulkitsemaan.
Lähtökohdiltaan Pnuk muistuttaa melkoisesti käsikirjoittaja Benoît Peetersin jaarkkitehtitaustaisen piirtäjän François Schuitenin Hämärät kaupungit -sarjaa, joka kuvaa nimenomaan arkkitehtuurin ja yhteiskunnan välistä suhdetta, suunnittelun vaikutusta yhteisölliseen elämään ja yksilöiden kokemismaailmaan siinä. Sävy on hiukan borgeslainen. Suomeksi sarjasta on julkaistu vain stalinistista ja fasistista arkkitehtuuria tarkasteleva mestariteos Kuumetta Urbicandessa. Muita kiinnostavia teoksia ovat esimerkiksi Les murailles de Samaris (1983), La Tour (1987) ja Brüsel (1992).
Schuiten ja Peeters liikkuvat tarinoissaan maailman eri kaupungeissa, osin tosissa ja epätosissa. Lietzen (s. 1974) on valinnut kohteeksi sen, jonka kaikkein parhaiten tuntee. Turusta on tullut tärkeä osa hänen tuotantoaan, jopa siinä määrin, että kenen tahansa Turusta tulevaisuudessa kirjoittavan tai kaupungista kiinnostuneen kannattaa tutustua hänen tuotantoonsa.
Jo Lietzenin ensimmäinen yksin tekemä teos, erinomainen Tarinoita lännestä (Asema, 2007) on leimallisesti Turkuun sijoittuva kokoelma toisiinsa limittyviä tarinoita.
Tuolloin Lietzen haki voimaa aasialaishenkisestä tyhjän tilan käytöstä ja hiotusta sommittelusta. Herkän viivan alta paljastui rosoisia tarinoita: kuin likaa, roskia ja koiranpaskaa keväällä. Elämä ei aina anna sitä, mitä ihmiset toivovat, vaikka se olisi vaatimatonta ja vähäistä. Jalat eivät pidä.
Esikoisen jälkeen Lietzen on hakenut monenlaista, välillä julkaisten ja välillä jättäen julkaisematta. Pian Tarinoita lännestä -teoksen jälkeen ilmestynyt Elegia (Asema, 2008) hakeutui teatterimaiseen kerrontaan, kiinnostavin mutta laadultaan vaihtelevin tuloksin. Sen jälkeen on syntynyt muun muassa kauhugenrestä innoittunutta, jännitteistä mutta suurellisia ratkaisuja välttelevää sarjakuvaa (1986, Minä olen saari) ja tilaustöitä (Jääkärit, Taipumaton Tanner).
Nyt Lietzeniltä on ilmestynyt kolme mainitsemisen arvoista teosta lyhyessä ajassa. Kaikki sijoittuvat Turkuun. Viimevuotinen Alkoholi (Asema) näyttää taitavalla kuvakerronnalla, mihin pitkäaikainen päihteiden käyttö voi johtaa. Samalla se kiertelee Turun vähän tuntemattomampiakin kulmia eleettömän taidokkaasti ja välillä ansaitusti briljeeratenkin.
Pnukista voi myös tunnistaa entisen pääkaupungin piirteitä, kuin jäänteinä menneestä maailmasta, jonka edessä uljas uusi tulevaisuus on saanut väistyä.
Oikeastaan Pnuk ei ole tulevaisuuden vaan vaihtoehtoisen menneisyyden kuva. Se sijoittuu vuoteen 1986, mutta sellaisessa Suomessa, jossa modernin ajan yhteiskuntasuunnitelmat olisivat toteutuneet vielä voimakkaammin. Turusta olisi rakennettu uusi kaupunki, jonne päästään loputtomia liittymiä pitkin.
Vanha ja uusi maailma lomittuvat, mutta lähinnä näön vuoksi: ”Siellä täällä raunioiden keskellä kohoaa suuria betonipylväitä. Järkkymättöminä ne kurkottavat kohti taivasta korkeammalle kuin yksikään vanha rakennus. Ne kannattelevat yläpuolellamme risteilevää moottoriteiden verkostoa.”
Pnuk kuvaa tieteellistä, tehokasta menestyjien yhteiskuntaa. Vanhaa kaupunkia ei heille ole olemassa kuin jäänteenomaisena häiriötekijänä. Sinne kokoontuvatkin ihanneyhteiskuntaa vastustavat harvalukuiset henkilöt, piiloutuvat hämyyn kuin Tommi Musturin Futuren maanrajan taiteilijat. Mikä oli ennen kaupungin keskustaa, on nyt ulkopuolelle jääneiden tai jättäytyneiden alue. Kaukana väijyy ystäviä, därborta nåar några vänner.
Tarinan keskiössä ovat mies ja nainen. Jälkimmäinen kuvaa pakkomielteenomaisesti itselleen rakkaita paikkoja eikä pysty ymmärtämään niin sanotusti edistyksellistä tulevaisuutta rakentavia vanhempiaan, ensin mainittu vaikuttaa muuten vain alkoholin nävertämältä.
Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että mies ei ole sitä, miltä näyttää. Tuntemamme maailman lomassa on jotain muutakin.
Luin lapsena kirjan, jonka nimeä en muista. Luin sen lukemattomia kertoja enkä silti muista, liekö minut aivopesty. Siinä maailma oli mustavalkoinen ja ankea, mutta eräänä päivänä päähenkilö alkoi värittää seiniä. Kaikki osoittautuikin kauniiksi ja jännittäväksi. Värit ovat tosi ihania!
Vähän samanlaisen maailmankuvan vankina pidän Pnukia. Se on teoksena hiukan yllätyksetön ja anakronistinenkin krumeluurin kunnioituksessaan. Modernin ajan ideaalit sisälsivät myös demokraattisia piirteitä, vaikka lähtivätkin mittasuhteiltaan käsistä.
Kerronnallisesti Pnuk on kiehtova. Lietzen viipyilee rakennuksissa, vaihtaa kuvakulmia rauhallisen taitavasti, konstruoi kokonaisen kauhukuvan. Yhteiskunta on olemassa, ihmiset toimivat siinä, mutta kaikki vaikuttaa elävänäkin kuolleelta. Apokalypsi ilman palavia ruumiita ja tuhoutuneita taloja.
Tarina tarjoutuu paralleeliksi utopiattomalle ja ilmastonmuutoksen tuhonäkyjä syystäkin, mutta vähän laiskasti maalaavalle nykyajalle. Onko parempi saavuttaa ihanneyhteiskunta vai tavoitella sitä? Onko toivoa? Milloin alkaa palaa? Vai palaako jo?
Julkaistu Sarjainfo-lehdessä 4/2024. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria.