Vihdoinkin kaiken piti näyttää hyvältä venäläiselle sarjakuvalle, sanoo tutkija José Alaniz. Sitten Putin hyökkäsi.
Teksti: Oskari Rantala
Kun professori Jose Alanizilta kysyy hänen venäläistä sarjakuvaa käsittelevistä kirjoistaan, tutkija naurahtaa.
Vuonna 2010 ilmestynyt Komiks: Comic Art in Russia (University Press of Mississippi) ja kaksi vuotta sitten julkaistu jatko-osa Resurrection: Comics in Post-Soviet Russia (Ohio State University Press) ovat nostaneet Washingtonin yliopistossa Seattlessa työskentelevän Alanizin tunnetuimmaksi venäläisen sarjakuvan asiantuntijaksi länsimaissa.
– Molemmat olivat käytännössä heti ajastaan jäljessä, Alaniz selittää.

Komiks hahmotteli venäläisen kuvallisen tarinankerronnan kehityksen suurta linjaa vanhoista puupiirroksista ja bolsevikkien julistegrafiikasta kohti modernia sarjakuvaa. Neuvostoliiton kulttuuripolitiikka kuitenkin ajoi sarjakuvan marginaaliin, josta se ei päässyt irti ennen Gorbatšovin kautta.
Neuvostoliiton romahdusta seuranneena talouden vapautumisen ja sekasorron aikana myös sarjakuvan julkaiseminen vapautui. Näytti kuitenkin siltä, etteivät keskenään riitelevät sarjakuva-alan toimijat saisi mitään aikaiseksi.
– Oli yrityksiä sarjakuvakulttuurin luomiseksi, mutta myös paljon sisäisiä konflikteja ja ongelmia. Oli hienoa sarjakuvataidetta, mutta ei sarjakuvateollisuutta.
Taiteilijat kilpailivat mustasukkaisesti keskenään vähistä työmahdollisuuksista, ja kiistat saattoivat edetä nyrkkitappeluiksi. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tilannetta kuvannut Komiks päättyy pessimistisiin tunnelmiin.
– Jotain alkoi tapahtua heti kun kirjoitin, että mitään tuskin tulee tapahtumaan, Alaniz hymähtää.
– Toisen kirjan kirjoitin kuvatakseni sitä, miten tilanne oli muuttunut 2010-luvulla. Sarjakuvakulttuuri oli kehittynyt. Suuri osa siitä pyöri elokuvien, cosplayn ja videopelien ympärillä, mutta tilanne on sama muissakin maissa.
Kustantamoja perustettiin, sarjakuvafestivaalit keräsivät yleisöä ja käännössarjakuvaa julkaistiin. Erityisesti Putinin kauteen keskittyvä Resurrection-teos antaa venäläisen sarjakuvan elinvoimasta ja monimuotoisuudesta myönteisen kuvan, vaikka signaaleja on myös yhteiskunnan muuttumisesta jatkuvasti autoritaarisemmaksi.
Art Spieglmanin Maus-käännös poistettiin kirjakauppojen hyllyiltä vuoden 2015 voitonpäivän tuntumassa kaiken varalta, koska kannessa oleva kissa ja hakaristi saatettaisiin nähdä natsismin ihailuna. Siitä seurasi kohu, joka teki Mausista myyntimenestyksen.
– Kirjoitin siitä, kuinka sarjakuvakentän tilanne näyttää lupaavalta. Sitten kirja tuli painosta kaksi päivää ennen suurhyökkäystä Ukrainaan. Kaikki muuttui, sanktiot tulivat voimaan ja monet lähtivät Venäjältä, Alaniz kuvailee.
– Kirjani ovat reliikkejä siitä, miten asiat aikoinaan olivat.
Isänmaallisia teemoja ja vähemmistöjen vainoa
Venäläisen sarjakuvan nykytilanne saa Alanizin synkäksi. Kaikkialla yhteiskunnassa leijuu pelon ilmapiiri.
– Kustantajilla on paine julkaista materiaalia, joka on niin turvallista kuin mahdollista. Kukaan ei halua tehdä mitään, mikä voisi herättää hallituksen kiinnostuksen.
Yritykset välttävät sekä taloudellisia että poliittisia riskejä, ja projektit, joiden voi nähdä kyseenalaistavan Putinin politiikan, jätetään julkaisematta. Kovin selkeästä kritiikistä ei tarvitse olla kysymys maassa, jossa mielenosoittajille voidaan jakaa tuomioita pelkkien tyhjien kylttien kanssa esiintymisestä.
Turvallisia ovat videopelien maailmoihin sijoittuvat sarjakuvat sekä historialliset aiheet ja isänmaalliset teemat.
– Venäläisille toinen maailmansota on ikuinen fetissi. He puhuvat siitä, kuinka uljaita he olivat ja kuinka he pelastivat maailman – tiedän kyllä, että samaan aikaan he valloittivat alueita Suomelta.
Nyt itärajan takana ilmestyy paljon sarjakuvaromaaneja venäläisistä kenraaleista, lentäjistä ja sotilaista.
– On turvallisempaa keskittyä niihin. En ole tutustunut kaikkeen, mutta osa on hyvien sarjakuvataiteilijoiden tekemiä.
Alaniz mainitsee esimerkkinä Askold Akišinin, joka on neuvostokauden sarjakuvan suuria pioneereja. Sarjakuvantekijät ovat mahdottomien valintojen edessä, kun kustantajat pelkäävät, työmahdollisuudet ovat harvassa ja ovet ulkomaille ovat sulkeutuneet.
Jotkut, kuten Boomfest-sarjakuvafestivaalin ja Boomkniga-kustantamon perustaja Dmitri Jakovlev, ovat lähteneet maasta.
Asiat ovat kehittyneet pitkään huolestuttavaan suuntaan erityisesti vähemmistöjen kannalta. Venäjän LGBT-yhteisöä vastaan suunnattuja lakihankkeita Alaniz kutsuu puhtaan fasistisiksi. Sarjakuvassa monenlaisia teemoja on kuitenkin voinut käsitellä ilman vaikeuksiin joutumista.
– Kun Boomkniga julkaisi (Alison Bechdelin) Hautuukodin vuonna 2018, muistan kysyneeni Jakovlevilta, että etkö joudu siitä vaikeuksiin, Alaniz kertoo.
– Hän sanoi, että ei – jos se myydään muovikääreessä ja laitetaan päälle tarra “18+.”.
Ukrainan sodan hyökkäysvaiheen jälkeen homopropagandalakeja on ennestään kiristetty. Esimerkiksi taiteilijanimeä Koriandr käyttävän sarjakuvantekijän julkaisema Im|mortal keräsi verkkosarjakuvana niin paljon lukijoita, että yaoi-mangasta vaikutteita saanut fantasiaseikkailu löysi suuren kustantajan juuri ennen suurhyökkäystä Ukrainaan. Sen jälkeisessä ilmapiirissä sarjakuva, jossa venäläiseen mytologiaan yhdistellään poikarakkautta, oli kuitenkin liikaa.

– Lokakuussa 2023 taiteilija postasi sivuilleen tiedotteen, jossa hän kertoi, että sarjakuvan julkaisu Venäjällä on kielletty, koska sen katsottiin olevan ei-perinteisten suhteiden propagointia.
Suomeksi kyse on muiden kuin heterosuhteiden käsittelystä. Nyt Koriandr tekee sarjakuvaa enää vain englanniksi verkkoon ulkomaisille lukijoille.
Venäjällä on luettu myös ukrainalaista sarjakuvaa. Im|mortalin kustantaja Eksmo julkaisi niin ikään esimerkiksi Tatjana Koron (nimi on pseydonyymi) äksystä Gennadi-pulusta kertovaa sarjakuvaa. Suurhyökkäyksen alettua Koro otti Instagram-tilillään kantaa kotimaansa puolesta pukemalla Gennadin Ukrainan armeijan univormuun.
– Venäjän parlamentissa asti kauhisteltiin sitä, että Koro saa tuloja sarjakuvien myynnistä venäläisille ja rahat menevät suoraan Ukrainan armeijalle.
Enää pulua on turha etsiä venäläisten kirjakauppojen hyllyistä.
Alaniz on tutkinut Ukrainan sodan vaikutusta sarjakuvassa tarkastelemalla yksittäistä tapausta, joka nostaa esille monimutkaisia jännitteitä.

Putin-kriitikot puun ja kuoren välissä
Sodan alettua venäläinen sarjakuvajournalisti ja aktivisti Viktoria Lomasko pakeni Länsi-Eurooppaan. Lomasko tunnetaan suomeksikin käännetystä Se toinen Venäjä -dokumenttisarjakuvasta ja muista teoksista, joissa äänen saavat Venäjällä marginalisoidut ihmisryhmät.
– Hän pakeni Venäjältä suurhyökkäystä seuranneiden viikkojen aikana 2022 ja kirjoitti siitä lyhyen sarjakuvatarinan, joka julkaistiin New Yorkerissa.
Lomaskon kokemuksia ja ristiriitaisia tunteita käsittelevän “Collective Shame” -sarjakuvan piirsi Lomaskon ystävä Joe Sacco, varmaankin maailman vaikutusvaltaisin sarjakuvajournalismin tekijä.
– En usko, että oli New Yorkerilta viisasta julkaista sitä, Alaniz arvioi.
– Se tuli ulos päiviä sen jälkeen, kun Butšan joukkomurhat olivat paljastuneet ja kaikkialla oli kuvia kuolleista ukrainalaisista.

Tarinassa Lomasko murehtii epävarmaa tulevaisuuttaan ja sitä, että pystyi ottamaan Venäjältä mukaansa vain kissansa eikä piirrosvälineitään.
– Ne ovat tietenkin ihan todellisia huolenaiheita, mutta tuntuvat kuitenkin aika mitättömiltä sen rinnalla, että ukrainalaisia pommitetaan.
Monet ukrainalaistaiteilijat närkästyivät sarjakuvasta ja hyökkäsivät Lomaskoa vastaan hänen sosiaalisen median kanavillaan. Vastineita Lomaskon näkemyksille ilmestyi myös sarjakuvamuodossa.
Alaniz kirjoitti polemiikista ensi vuonna ilmestyvän tutkimusartikkelin, johon hän haastatteli Lomaskoa äänekkäästi kritisoineita Alevtina Kah’idzea ja Ženja Olijnykia sekä sarjakuvan piirtänyttä Joe Saccoa. Lomasko itse kieltäytyi haastattelusta.
Vastakkain ovat erilaiset perustellut näkemykset.
Toisaalta on tärkeää, että myös Putin-vastaiset venäläiset äänet pääsevät kuuluviin. Toisaalta taas ukrainalaisten näkökulmasta venäläiset toisinajattelijat vierittävät herkästi kaiken vastuun Putinin hallinnolle ja puhuvat omasta hankalasta tilanteestaan, vaikka suurimmiksi kärsijöiksi joutuvat pommitusten ja sotarikosten uhrit Ukrainassa.
– Siitä voidaan väitellä, että ansaitsiko Lomasko yhtään saamastaan kritiikistä, Alaniz pohdiskelee.
– Vaikka Viktoria oli alun perin huolissaan siitä, että mitä hänen uralleen tapahtuu, hän on oikeasti menestynyt erittäin hyvin. Näyttelyitä on järjestetty ympäri maailmaa ja sarjakuvia käännetty useille kielille.
Ukrainalaisten kriitikkojen näkökulmasta on myös absurdia surra vaiennetuksi joutumista yhden maailman arvovaltaisimman lehden sivuilla.
Sanktioita ja sarjakuvia
Kysymys siitä, mikä on paras tapa suhtautua Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin, kun maa käy sotaa Ukrainassa, saa Alanizin mietteliääksi. Joistain urheilukilpailuista ja kulttuuritapahtumista venäläiset urheilijat ja taiteilijat on suljettu ulos, mutta on hankalaa sanoa, milloin se on oikeudenmukaista.
– Se on todella vaikeaa. Asioita täytyy arvioida tapaus kerrallaan.
Alaniz nostaa esille venäläisen kapellimestarin ja Mariinski-oopperan johtajan Valeri Gergijevin.
– Hän on erittäin lähellä Putinia ja on esimerkiksi järjestänyt konsertteja Georgialta vallatuilla alueilla. Jos tällainen menestynyt ja pitkän uran tehnyt taiteilija menettää jonkun sopimuksen New Yorkissa, se ei liikuta minua. Hän ei siitä kärsi.
Toisten tekijöiden kohdalla tilanne voi kuitenkin olla erilainen.
– Jos joku parikymppinen vasta konservatoriosta valmistunut taiteilija, joka yrittää käynnistää uraansa, menettää New Yorkin debyyttiesityksensä, niin en tiedä, mitä tarkoitusta se palvelee. Varsinkin jos hän vastustaa Putinia, kuten monet nuoret venäläiset tekevät.
Toisaalta itäisemmässä Euroopassa ymmärrystä venäläisten täysboikotille on enemmän.
– Jotkut ukrainalaiset ystäväni sanoisivat, että se mahdollisuus pitäisi antaa mieluummin jollekin ukrainalaiselle.
Monet ukrainalaiset taiteilijat ja aktivistit ovat kieltäytyneet esiintymästä yhdessä venäläisten kanssa, ja kun niin tapahtuu, sitä on Alanizin mukaan syytä kunnioittaa.
– Jos täytyy tehdä valinta uhrin ja hyökkääjän välillä, niin on oikein tukea uhria.
Hän tunnustaa Venäjään liittyvien tunteidensa olevan ristiriitaisia.
– Toisaalta Venäjä on totalitaristinen ja fasistinen maa, jossa on erittäin vaikeaa protestoida. Toisaalta jos venäläiset eivät jossain vaiheessa itse tee sitä, Venäjä ei koskaan lopeta aiheuttamasta ongelmia naapureilleen.
Mitä ihmiset sarjakuvakentällä sitten voivat tehdä? Tukea Ukrainaa, lisätä tietoisuutta niin venäläisestä kuin ukrainalaisesta nykysarjakuvasta.
Yhtenä rakentavana tapana suhtautua konfliktiin Alaniz nostaa esille italialaistaiteilija Igortin uuden sarjakuvan, jonka Fantagraphics julkaisi juuri englanniksi nimellä How War Begins.
Igort oli aiemmin julkaissut Venäjän ja Ukrainan matkojensa pohjalta sarjakuvat Quaderni ucraini (engl. Ukrainian Notebooks) ja Quaderni russi (engl. Russian Notebooks), jotka käsittelivät Stalinin politiikan aiheuttamaa Ukrainan suurta nälänhätää 1930-luvulla, ja toimittaja Anna Politkovskajan murhaa vuonna 2006.
– Hän soitteli ystävilleen Ukrainassa ja kuvitti keskustelut. Sellaiset projektit ovat hyödyllisiä. Omaa osaamistaan ja yhteyksiään voi käyttää siihen, että ukrainalaisten kokemukset tulevat näkyviksi.
Kirjoittaja on apurahatutkija.
Julkaistu Sarjainfo-lehdessä 3/2024. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria.