Ville Ranta luo sarjakuvataiteilijana satiiria inhimillisistä heikkouksista – etenkin omistaan. Hän kertoi Sarjainfon pilapiirroskulttuurin teemanumerolle myös pilapiirtäjän urastaan.
Teksti Reetta Laitinen
Valokuva Henry Söderlund
Sarjakuvataiteilija Ville Ranta (s. 1978) siemailee olutta töölöläisessä kantakapakassaan. Oululaislähtöinen taiteilija muutti muutama vuosi sitten perheineen Helsinkiin ja hänen pitkäaikaisen sarjakuvabloginsa lukijat ovat saaneet totuttautua pääkaupungin maisemiin. Myös Rannan uusi albumi Kuinka valloitin Ranskan (WSOY, 2021) sai alkunsa yli 15 vuoden varrella syntyneistä luonnoskirja- ja blogimerkinnöistä.
– Oikeastaan kaikki lähti ranskankielisestä blogistani, jota tein vuosina 2015–18. Sain siitä palautetta Ranskasta, mutta kävijämäärät jäivät silti melko vähäisiksi. Rackham-kustantamon Latino Imparato ehdotti Angoulêmessa, että tekisin blogin pohjalta albumin.
– Kävin läpi merkintöjäni vuodesta 2004 eteenpäin ja huomasin tiettyä jatkumoa, tallentamiani dialogeja ja toistuvia tapahtumia. Tajusin, että on asioita, joita ei voisi muistaa. Melkein kaikki kohtaukset ovat niin sanotusti oikeasti tapahtuneet, mutta ei luonnoskirja kauhean totuudenmukainen ole. Tämä ei ole muistelma eikä reportaasisarjakuva. Haluan kuvata tunnetiloja ja ajatuksia ja sitä, minkälaisia ihmiset mielestäni oikeasti ovat.
Ranta sanoo albumin olevan taiteilijakirja ja satiiria. Ranskalaisen kustannusmaailman hammasrattaisiin ajautuva minähahmo on vahvasti karrikoitu. Siitä kuvastuu hänen vihansa ja pettymyksensä itseensä ja omaan itsekritiikin puutteeseensa.
– Käyn tarinassa läpi pettymyksiä, koska ne ovat mielenkiintoisempia kuin onnistumiset. Olen ollut naiivi ja kuvitellut itsestäni suuria, ja sen takia saanut kynsilleni.
Albumi oli määrä tehdä alun perin suoraan ranskaksi, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi ja kustannustoimittaja Imparato vihelsi lopulta pelin poikki. Marraskuussa ranskaksi ilmestyneen albumin on kääntänyt Kirsi Kinnunen, joka myös vilahtaa albumissa sivuhahmona.
Omaelämäkerrallista fiktiota
Kirjallisuuden on vallannut autofiktion käsite, mutta sarjakuvataiteilijat ovat puhuneet omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta jo vuosikymmeniä. Suurin osa Rannan sarjakuvatuotannosta on ollut tavalla tai toisella omasta elämästä ammennettua.
– Aion jatkaa samalla linjalla. Olen löytänyt nyt hyvän tulokulman omaelämäkerrallisuuteen. Aiemmin kerroin joko fiktion kautta tai tein päiväkirjaluonnosta. Uudessa albumissa väritän oman elämäni tapahtumia ja muodostan yhteyksiä asioiden välille. Yritän sarjakuvan avulla selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys.
– Autofiktio on omituinen sana. Mitä se edes tarkoittaa? Totta kai se on fiktiota, jos kertoo tarinaa.
Lukijoille ei toden ja fiktion välinen raja silti ole aina näkyvä.
– Blogista tulee paljonkin palautetta, ihan kuin olisin kertonut siinä jotain todistusvoimaista. Mutta hyvin rytmitettyyn omaelämäkerralliseen pätkään ei voi mahduttaa kaikkia faktoja, joten jätän pois asioita draamallisista syistä. Se ei aina ole oikein, mutta niin on pakko tehdä rytmin vuoksi.
Kuinka valloitin Ranskan ei ole niin improvisoitu kuin aiemmat kirjat. Ranta yritti tietoisesti rakentaa albumin juonikaarta – ja pelkäsi epäonnistuvansa siinä.
– Tein luonnoksia ja suunnittelin kohtausten välisiä suhteita. Aiemmissa kirjoissa ei ole ollut varsinaista rakennetta, mutta tässä sellainen oli luotava, koska tapahtumia on niin paljon. Mietin, että voisiko tämä olla jonkin uuden alku. Takana on pitkä taiteellinen kriisi ja olen tuntenut, etten saa enää mitään irti siitä mitä olen aiemmin tehnyt.
Sarjakuvataiteilijuus on Ranskassa isomman mittakaavan bisnestä kuin Suomessa. Suhtautuminen taiteeseen ja taiteilijoihin on niin ikään erilaista – heitä puhutellaan kunnioittavasti hienon ammatin harjoittajina. Mutta, kuten Suomessa, toisille julkisuutta annetaan ja toisille ei.
– Urani alkupäässä oli tuuria ja meni aika kivasti. Myöhemmin olen saanut Ranskassa vähemmän huomiota. Kirjani ovat olleet pienillä kustantamoilla, eivätkä ne Suomessakaan mitenkään myyviä ole. Marginaali on marginaalia.
Kuinka valloitin Ranskan -albumin henkilöillä on kaikilla vahvat tosielämän vastineensa, vaikka hahmot esiintyvätkin salanimillä ja linnunnokkaisiksi piirrettyinä. Lancelot-hahmon taustalla esimerkiksi on Angoulêmen takavuosien taiteellinen johtaja Benoît Mouchart. Rannan blogeja vuosien varrella seuranneet tunnistanevat lisäksi ainakin L’Association-kustantamon perustajajäsenen, sarjakuvataiteilija Lewis Trondheimin.
– En pidä Lewis Trondheimiin juuri yhteyttä. Näin hänet Angouleméssa vuonna 2019 ja sain vastikään kutsun Assojen uuteen antologiaan. Emme ole koskaan olleet varsinaisesti kavereita.
Pilapiirtäjän katse
Pilapiirroksien tekemisen Ranta aloitti vuonna 2006 Ilta-Sanomiin. 15 vuoden uralle on mahtunut pestejä muun muassa Journalistissa ja Kirkossa ja kaupungissa. Tällä hetkellä hänen piirroksensa ilmestyvät säännöllisesti Iltalehdessä.
– Ei pilapiirroksista puhuttu Facebookissa, kun aloitin. Nykyään palautetta tulee heti ja paljon. Iltalehden kanavia en seuraa ollenkaan. Keskustelu on niin runsasta ja pimeätä, että se ei ole keskustelua, vaan se on – no, kaikki tietää millaista se on.
Pilapiirroksia Iltalehteen (2021).
Ranta sanoo palautteen kuitenkin terävöittävän työtä. Jo kuvaa tehdessä on ajateltava, mitä ihmiset sanovat. Taaksepäin ei voi nojata oikeastaan koskaan.
– En pyri siihen, että ihmiset reagoisivat tietyllä tavalla, esimerkiksi suuttuisivat. Yritän vain huomioida erilaisia näkökulmia. Täytyy myös hyväksyä se, ettei suuri osa jengistä osaa, halua tai viitsi lukea piirroksia.
– Minusta on tullut palautteen suhteen oikeastaan aika rauhallinen. Provosoidun harvoin. Mutta en voisi tehdä työtä normaalisti, jos seuraisin kaikkia kommentteja.
Journalistin tapaisessa lehdessä lukijat olivat valistuneempia ja aihepiirit spesifimpiä kuin Iltalehdessä. Vaikka Kirkko ja kaupunki on seurakuntien yleislehti, sitäkin seurasi keskimääräistä liberaalimpi porukka.
– Tyylin arvostelu on ehkä hieman vaikuttanut piirrostapaani. Pyrkimykseni on, että tavalliset ihmiset saisivat selvää piirroksista. Myös aiheiden puolesta mietin aina, tietävätkö Iltalehden lukijat, mistä asiassa on kysymys.
– Ajattelen, että pilapiirtäjän tärkein homma on kritisoida vallanpitäjien, hallituksen ja eduskunnan touhuja. Iltalehdessä minulle on kuitenkin annettu tehtäväksi piirtää muustakin kuin politiikasta. Kontrolloin aihejakaumaa. Säästä en ole suostunut piirtämään yhtään kuvaa!
Pilapiirros Iltalehteen (2021).
– On myös aiheita, joita välttelen. Tällä hetkellä keskustellaan paljon transihmisten asioista ja transaktivismista. En halua piirtää aiheesta, koska ei ole kivaa pilkata heikoilla olevaa pientä vähemmistöä. Siinä osuu helposti harhaan. Ja vaikka ei osuisikaan, niin se on silti usein epäreilua. Jossain määrin sama koskee maahanmuuttajaryhmiä. Mutta tässä hommassa pitää voida nähdä epäkohtia kaikkialla, myös vähemmistöissä. Voi katsoa kriittisesti myös ihmisiä, jotka eivät ole voittajia – tavallisia ihmisiä, köyhiä, vanhoja ja sairaita. Moraalisesti ottaen he eivät ole kuitenkaan pilapiirtäjän tärkein kohde.
– Olen itse henkilökohtaisesti kiinnostunut kritisoimaan ihmisten yleisinhimillisiä taipumuksia, esimerkiksi tekopyhyyttä ja moraalia. Ihmiskuvani on sellainen, että näen ihmiset kauhean heikkoina, laumakäyttäytymiseen taipuvaisina ja itsensä hyväksi selittävinä.
Pilapiirros Kirkko ja kaupunki -lehteen (2011).
”Ei meillä ole pilapiirroskulttuuria.
Pari ukkoa piirtää muutamaan lehteen.”
Kuvista ja karikatyyreistä
Muiden maiden pilapiirtäjiä Ranta seuraa Instagramin kautta. Mutta pilapiirrokset ovat hänen mielestään monesti kaikkialla aika tylsiä.
– Saksalaisilla on yleensä vitsejä, joissa kaksi miestä istuu baarissa, ja toinen sanoo jotain ja toinen vastaa jotain. Ranskalaisissa pilapiirroksissa on sitten taas joku irti leikattu ruumiinosa tai persereiästä tulee jotakin.
Suomalainen pilapiirroskulttuuri ei ole yhtään parempi.
– Ei meillä ole pilapiirroskulttuuria. Pari ukkoa piirtää muutamaan lehteen. Suomalainen pilapiirros on todella kaavoihin kangistunutta eikä sukupolvenvaihdosta näy. Pilapiirroksia voisi tehdä todella monella eri tavalla, mutta lehtiä ei kiinnosta.
– Muutoksen pitäisi lähteä lehtipuolelta, heidän pitäisi tutustua aihepiiriin. Jo yksinään piirrostyyli voisi olla ihan erilainen, ei tarvitse olla piirretty tällä tietyllä tavalla, jota minäkin teen. Voisi olla ihan toisenlaisia ratkaisuja. Vaikka niin kuin Ulla Donner tai Juliana Hyrri piirtävät.
– Ehkä pilapiirros kuihtuu kokonaan ja tulee jotain muuta, jota ei kutsuta pilapiirrokseksi. Mutta ei se siitä miksikään muutu, jos lehtiä ei kiinnosta, tai jos ne julkaisevat vain vanhasta tottumuksesta.
Ranta aloittaa hahmon karrikoimisen googlaamalla kuvia ja harjoittelemalla piirteitä. Hänen lähtökohtansa pilapiirrokseen on kuitenkin sarjakuvallinen.
– Karikatyyrimäisyys ei ole pilapiirroksissa tärkeintä, mutta hahmon tunnistamiseksi on tehtävä ainakin minimi. Esimerkiksi Sanna Marinin hahmossa tunnisteena on pukeutumistyyli. Marin on pukeutunut koko koronakriisin ajan mustaan ja tukka on ollut auki. Näköisyys ei kuitenkaan voi perustua nenään tai poskipäähän, vaan hahmon pitää liikkua ja toimia.
Pilapiirros Iltalehteen (2021).
Ominaispiirteiden tai ulkonäön korostamista on viime vuosina haastettu etenkin eri etnisyyksiä edustavien hahmojen kuvauksissa. Myös Ranta on miettinyt piirrostensa yhteydessä, mikä mahdollisesti on stereotyyppistä tai loukkaavaa.
– Omasta mielestäni olen pärjännyt ihan hyvin. Olen ottanut asian haasteena ja nautin, kun voin etsiä ihmisestä uusia piirteitä. Mutta totta kai piirrän lihavan ihmisen lihavaksi, vanhan vanhaksi tai tummaihoisen tummaihoiseksi. Ei näistä ole ollut mitään hankaluuksia palautteen kanssa. En ollenkaan yhdy monen pilapiirtäjän huoleen siitä, että ”mitään ei saa piirtää”.
Ville Ranta korostaa, että hänen taiteellinen kunnianhimonsa on alusta asti sijainnut sarjakuvan puolella. Pilapiirtämiseen hän suhtautuu ammattina.
– Sarjakuvasta ei saa mitään, mutta pilapiirroksesta maksetaan jotain.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 4/2021. Tue suomalaista sarjakuvakulttuuria ja liity Suomen sarjakuvaseuraan, saat lehden ja jäsenetuja.
Kiitos JOKES-säätiölle apurahasta pilapiirroksen teemalehteen.
Strippi Kirkko ja kaupunki -lehteen (2019).