Arvio: Ville Hänninen
Harvaa teemaa on käsitelty taiteissa niin paljon kuin kuolemaa tai sen mahdollisuutta. Tietoisuutemme elämästä suorastaan edellyttää lisääntyvää tietoisuutta kuolemasta. Yksilöllä on rajat ja kaari.
Tiitu Takalon Memento Mori virittää tarinan jo nimellään rajoihin ja kaareen. Latinankielinen käsite memento mori tarkoittaa kirjaimellisesti ”muista kuolevaisuutesi”, ”muista kuolevasi”. Taiteissa sillä viitataan usein hetkeen jolloin.
Hetkeen jolloin sotilas ymmärtää, ettei taistelusta ole paluuta. Hetkeen jolloin Aragorn nousi Erechin kivelle ja vaati välitilaan valahtaneita valapattoja vainajia täyttämään tehtävänsä.
Memento mori ei ole välttämättä selkeä hetki. Se voi olla vain vuosi vuodelta leviävä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta, joka hiljalleen heijastuu kaikkialle. Monen pitkän uran tehneen taiteilijan tuotannossa voi tehdä eron aikaan ennen ja jälkeen. Philip Rothin romaanituotanto esimerkiksi täyttyy 1980-luvun lopulta lähtien vanhenemisen ja maailman etääntymisen kuvauksista, muuttuneesta perspektiivistä todellisuuteen. 2000-luvun kirjoissaan Roth jätti jo suoranaisia hyvästejä, kouriintuntuvimpana esimerkkinä vuoden 1944 polioaallon seurauksia yhteisössä kuvannut Nemesis (WSOY, 2013).
Tiitu Takalon memento mori liittyy joulukuuhun 2015, jolloin hän heräsi helvetilliseen päänsärkyyn. Sattui niin, ettei pystynyt liikkumaan. Lopulta hän pääsi ambulanssilla ensiapuun.
CT-kuvista ilmeni, että Takalolla on aivoverenvuoto. Lukinkalvonalainen vuoto vasemman ohimon kohdalla vaati pikaisen leikkauksen. Suoni piti saada tukittua tähystysleikkauksella. Kolmesta aneurysmasta, pullistumasta, oli päästävä eroon, joten ne tukittiin platinalangalla.
Memento mori ei tässä tapauksessa ollut räpäys kun Takalo heräsi, ei sekään kun hänet leikattiin. Pikemminkin se sijoittui havahtumisen hetkeen, jolloin operaatiot olivat jo ohi ja arkea pitäisi elää. Pohjimmiltaan fysiologinen masennus uhkasi kelmuttaa kaiken.
Kaikki oli tässä, tuttua, ja kaikki oli toisin, tuntematonta.
Kaikella on tarkoitus
Omaelämäkerrallisuus, autofiktiivisyys on viime vuosikymmenten voimakkaimpia ilmiöitä taiteissa. Ennen oman elämän piirteet oli kunniallista piilottaa tai kuorruttaa, ja taiteilijat hyödynsivät heille tapahtuneita asioita avoimemmin fiktiivisessä fiktiossa.
Ilmiössä on paljon hyvää, mutta autofiktion kuvaus jää mediassa usein toivottoman ohueksi. Taiteilijoita haastatellaan ja heidän elämänsä yksityiskohtia kysytään – ja lopulta itse teos jää syrjään. Puhutaan tapahtumista, ei niinkään sen synnyttämästä taiteesta.
Se on harmillista, koska taide ilman taiteisuutta ei ole taidetta. Mitä on harvoin kiinnostavaa, miten on kaikki kaikessa. Emme lue sarjakuvatarinaa Joe Mattin masturboinnista, koska olemme kiinnostuneita hänen pakkomielteestään, vaan koska hän kertoo sen niin hyvin.
Mitä: Takalo kuvaa heräämisensä, tuskansa, sairaalaan joutumisensa, leikkauksena ja toipumispäivänsä ja sen jälkeen kuukaudet ja taas kuukaudet lisääntyvän tietoisuuden kanssa. Onko kaikki tai mikään ennallaan? Pystyykö piirtämään ja mitä itseltä saa vaatia? Mitä elämän oikeastaan kuuluu olla?
Miten: Takalo on asenteiltaan edistyksellinen, mutta kertojana hän on uransa alkumetreiltä lähtien ollut klassinen. Tarinoissa on selkeä rakenne, ja draaman kaaret noudattavat suhteellisen perinteisiä linjoja. Sarjakuvan kieli ja rytmitys palvelevat kokonaisuutta.
Tällainen lähtökohta ei tietenkään tarkoita ikävän yksinkertaista kerrontaa tai kokeellisuuden välttämistä. Memento morin hioutuneisuus näkyy siinä, että sen jokainen osa-alue – ehkä turhan tummasävyistä ja mielikuvituksetonta kantta lukuun ottamatta – tuntuu läpikotaisin mietityltä ja suorastaan kutsuu lukemaan tarkemmin.
Etukannen jälkeiset esilehdet avaavat kokonaisuuden abstraktein kuvioin ja räiskyvin värein. Pirskahdus vertautuu aivoverenvuotoon, vailla kliseitä ja makaaberin kauniina.
Takalo kertoo tapahtumia välillä keskustelun, välillä sisäisen monologin kautta. Usein hän vain kertoo kuvin. Tällaisessa rytmiikan hallinnassa ja sivukompositioiden monipuolisuudessa hän on tullut kirja kirjalta taitavammaksi. Värienkäyttö voimistaa dramaturgiaa: Takalo säätelee kirkkautta ja harmaan sävyjä kohtausten mukaan. Näiden ratkaisujen vuoksi Memento mori on sekä eheä että elävä.
Ei ollut kuin korttipakka
Kirjan ensimmäinen sivu kuvaa aivojen verisuonistoa eri näkökulmista, pelkällä punaisella ja mustalla. Seuraavalle sivulle Takalo on piirtänyt kirjon kasvojensa ilmeitä. Hän valitsee niistä yhden, teatraalisen kärsivän. Hän suunnittelee Porvooseen ”Maailmamme kartta juuri nyt” -näyttelyä ja tahtoo yhdistää siihen surunaaman vedokset ja eri mantereilla käynnissä olleet aseelliset konfliktit.
Kuvasta uhkaa tulla henkilökohtainen kuolinnaamio. Pelkistyneisyydessään se tuo mieleen tarotkortin. Vuonna 2016 pidetyn näyttelyn asetelmassa maailma vetää pakasta esiin kuoleman, kuoleman, kuoleman… mutta sarjakuvassa sama kortti osuu Takalon käteen.
Leikkauksen ja pitkän toipumisen jälkeen hän tahtoo saada näyttelyn valmiiksi, koska sairastui sitä tehdessään.
– Ikään kuin antaisin jotenkin periksi jos se ei valmistu.
– Antaisit periksi? Kenelle? Mille?
– En tiedä. Ehkä kuolemalle jollain tavalla.
Kuolevalle, meille, Takalon kirja herättää ajatuksia, joista on vaikea puhua tai niitä on viheliästä edes ajatella ilman taidetta. Vanhan kiinalaisen sanonnan (tai niin minulle on aina sanottu, en tietenkään tiedä, keksikö sen joku brittiläinen siirtomaaherra) mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. En ole milloinkaan uskonut siihen, koska hyväntuulinen stoalaisuus on jälleen yksi tapa harhauttaa ihminen kuuliaiseksi ja vetelehtimään omassa hyvinvoivassa erinomaisuudessaan.
Kaikki on tärkeää, puutarhanhoitokin.
Ja Tiitu Takalon Memento Mori on erittäin tärkeä sarjakuva. Takalon (s. 1976) ura on jälkikäteen tarkasteluna yhtenäinen mutta orgaanisesti kehittyvä kokonaisuus. Ensimmäinen häneltä julkaistu sarjakuva pääsi Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun kokoelmaan Musta*Naamio – Fan*Tom (2000), ja samana vuonna ilmestyi omakustanne Siivekkäitä naisia. Suuren Kurpitsan kustantamat Kehä (2007), Tuuli ja myrsky (2009) ja tarinakokoelmat Tyhmä tyttö (2004) ja Jää (2008) esittelivät punk-henkisen, yhteiskunnallisesti ja feministisesti suuntautuneen ja itse tekemiseen uskovan taiteilijan.
Maailmankuva laveni entisestään tamperelaisen puutalokorttelin historian ja nykyisyyden kuvauksessa Minussa, Mikossa ja Annikissa (2014), joka yhdistää yleisen ja yksityisen Tarmo Koiviston Mämmilään vertautuvalla tavalla.
Memento Mori ei ole vain tekijänsä henkilökohtainen työvoitto elämän eteen heittämien tapahtumien jälkeen. Se on kuin kaikkein kaunein itkuvirsi, purkaa itkijän oman olon ja muistuttaa yhteisestä surusta. Kaikki menee.
Julkaistu alun perin Sarjainfo-lehdessä 2/2020. Tilaa Sarjainfo täältä ja tue samalla suomalaista sarjakuvakulttuuria.
Tiitu Takalo on taitelijana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla (5.–6.9.2020) sarjakuvafestivaalit.fi