Poikavuosinaan Usko Laukkanen täytti monet sinikantiset ruutuvihot novelleilla, joihin itse laati kuvituksen. Ajan mittaan kirjoittamiseen kyllästyttyään Usko alkoi kertoa novellejaan sarjakuvamuodossa. 14-15-vuotiaan sarjakuvapiirtäjän taidot kehittyivät nopeasti, ja noissa vihoissa seikkailivat myös Laukkasen ensimmäiset julkaistaviksi päässeet sarjakuvahahmot: Masa ja Pena.
Puhtia pursuten Usko pyöräili Seuran toimitukseen tarjotakseen päätoimittajalle ”huippuluokan sarjakuvaansa”. Intoa ei vienyt edes se, että mainospuheeseensa keskittynyt poika pyöräili suoraan päin kuorma-auton takalavaa. Tomaatinkokoinen kuhmu otsassaan hän sitten esitteli töitään päätoimittajalle. ”Siinä vasta todellinen herrasmies”, Usko muistelee nyt: ”Ei maininnut sanallakaan kuhmusta, vaikka naaman peruslukemilla pitäminen oli varmaan tosi vaikeaa.” Päätoimittaja antoi neuvot sarjakuvan viimeistelemiseksi painokuntoon – tussilla ja niin poispäin – ja ennen pitkää Masa ja Pena tosiaan seikkailivat Seurassa. Myöhemmin syntyi Seuraan myös kansikuvia, samoin kuin 50-luvulla Viikko-Sanomiin. Usko käytteli niissäkin sarjakuvamaisia ideoita.
Partiolippukunnan Kirkonrotta-lehti oli erikoinen työ, yhtenä ainoana originaalikappaleena kädestä käteen (ennen kopiokoneitten kukoistuskausia, toim. huom!) kiertämään luotu monivärijulkaisu (1946-47), joka sisälsi myös sarjakuvia, mm. uuden sankarin, Anttonin. Kun Partio-lehdessä Aapo Ainavalmis -sarjakuvaa piirtänyt Immo Sysimetsä lopetti sarjansa piirtämisen, Usko Laukkanen sai Anttonille kestävämmän julkaisukanavan. Anttonia syntyikin eri otteissa, ja toisinaan sitä on julkaistu myös väritettyinä versioina. Anttoneita ilmestyy vielä nykyäänkin arkistojen kätköistä lehteen putkahtaneina.
Diplomista sarjakuviin
Varsinaisen piirtäjändiplominsa Usko kokee saaneensa, kun hän 1948 voitti kotimaisen karsinnan kansainvälisessä nuorten matkailujulistekilpailussa, jonka loppukilpailustakin tuli vielä kunniamaininta. Osallistujamaita oli kuusitoista, ja Suomesta lähetettiin neljän tekijän työt Osloon. Kahdeksantoistavuotiaalle se oli iso tapaus – joka elävästi palautui mieliin, kun Puupäätilaisuutta varten käytiin läpi unohtunutta materiaalipaljoutta.
Kuten niin monille piirtäjille, Usko Laukkasellekin tehdyt työt ovat historiaa. Vain uudet ja tekemättömät jaksavat itseä kiinnostaa, ja niinpä tässäkin tapauksessa Toimi-rouvan mieheltään salaa talteen leikkaamista lehtileikkeistä ja sarjakuvanäytteistä oli paljon apua historiaan kurkistamisessa.
Partio-lehdessä julkaistiin paljon myös Laukkasen vinjetti- ja otsikkopiirroksia. Työ mainostoimistossa opetti loput. Mainostoimistosta Uuteen Suomeen siirtynyt Olavi Routasuo pyysi nuorelta piirtäjältä perhesarjakuvaa, jollaista Usko sitten viisikymmenluvun alussa vuoden verran pyörittikin, kunnes homman jatkuvuus oman työn ohella kävi ylivoimaiseksi, tai ainakaan työt eivät tuntuneet oikein organisoituvan.
Viisikymmenluvun alussa (1953) syntyi Laukkasen ehkä tunnetuin sarjakuva, Masto ja Märssy, joskaan tuota kahdeksankymmenen stripin mittaista seikkailua ei ole koskaan julkaistu (!). Joonaksen pyynnöstä Usko Laukkanen kuitenkin herätti vanhat sankarit henkiin uudessa muodossa, Sarjiksen sivuille sopivina ihka uusissa seikkailuissa (1972).
Kukoistus Sarjiksessa
Sarjikseen syntyi myös muita sarjakuvia, Kukko, joka oli paperilla elänyt idea-asteella ennenkin, mutta vain odottanut tilaisuuttaan (senkään kaikkia valmiita jaksoja ei ehtinyt ilmestyä Sarjiksessa ennen lehden lakkauttamista), ja Kapteeni Kidd, joka niinikään oli muhinut poikavuosista asti. Vuonna 1969 oli sitten tämä merirosvokapteeni saanut visuaalisen hahmonsa. Kapteeni Kidd on Laukkasen sarjakuvahahmoista selvästi kansainvälisin, ja sellaiseksi se oli suunniteltukin: heti tuoreeltaan englanniksi tekstattua materiaalia tarjottiin Bull’sille. Syndikaatin edellyttämää noin vuoden etukäteisvarastoa ei Usko oman työn ohella pystynyt toimittamaan, vaikka Bull’sin silloinen johtaja Bjarne Steinsvik vaivautui vastaamaan taiteilijalle henkilökohtaisesti.
Osa sarjoista ilmestyi suomeksi Sarjiksessa, yksi oli ranskaksi suomalaisen sarjakuvan näyttelyssä Angoulêmessa, mutta julkaisematonta materiaalia on tästäkin sarjasta.
Lähimpänä mainosgraafikon töitä syntyi Liikenneturvalle sarjakuvamuotoon laaditttu Liikennevarpunen, joka 1973 seikkaili useissa lehdissä.
Tuntematon tekijänimi
Animaattorina Usko Laukkanen on paljon tuntemattomampi kuin sadat työnsä. Monet muistavat vieläkin Esson tilaamina animoidut Tiikeri tankkiin -sarjan mainospätkät, ja ensimmäinen animaatiotyö oli Postipankin kokeilullinen opetuselokuva Onnenrahaa etsimässä (1959, yhdessä Helmo Palanderin kanssa). Siinä piirtäjän käsi seikkaili mukana täydentämässä piirrettyä elokuvaa. Tuottajana oli Erik Blombergln Allotria-Filmi.
Mainosgrafiikka on anonyymiä, nimetöntä, mutta kuriositeettina mainittakoon ääripäitä: olutmainoksista Kultapossukerhon kuvatauluihin ja Osuuskassojen Rahamahalippaisiin, jotka muuten levisivät Yhdysvaltoihin asti, Artkon postikortteja (hyväntuulisia peikkoja, tonttuja ja eläimiä vuosien varrelta), ja jopa Olavi Virran levyn- ja nuotinkansia.
Jos on Usko Laukkanen harvalle tuttu sarjakuvataiteilijana, sitä tutumpaa on hänen sarjakuvamainen piirtäjänjälkensä: toistakymmentä vuotta Suomen kouluissa luettiin hänen kuvittamiaan aapisia ja lukukirjoja! (Niin, SIELTÄ!). Kuvitustuotanto on ollut muutenkin merkittävä, varsinkin lastenkirjojen parissa.
Kuvakirjojen taitajaksi
Alkupaukku oli komea: pohjoismaisten Kultaisten kirjojen kustantajien 1955 järjestämässä pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa tuli kunniakas kolmas sija (Laulumaja ilmestyi Suomessa 1956). Tanska voitti, ja Tammen kultaisissa kirjoissa ilmestyivät myös ensimmäisen sijan saanut taiteilijanimimerkki Gingin Riku Rinkeli ja toiseksi tullut Arne Ungermannin Putti, joka ei ollut kala eikä lintu).
Kilpailuun osallistui 594 taiteilijaa, joista 72 Suomesta. 37 työtä oli loppukilpailussa (4 Suomesta, 7 Ruotsista, 8 Norjasta ja 18 Tanskasta – 13 nuorten tietokirjaa ja 24 kultaisiksi kirjoiksi tarkoitettua).
Ruotsalaisen arvostelijan mielestä Laukkasen olisi pitänyt voittaa, ja samaa mieltä oli tuomaristossa istunut Toini Havu, ja puhutaanpa, että peikkojen voitto kaatui vapaapalokuntalaisten kypäriin, jotka norjalaisten mielestä muistuttivat liikaa saksalaismallia!
Usko Laukkasen esikoiskirja ilmestyi kuitenkin eri pohjoismaissa, ja oli Suomessa sarjan ensimmäinen kotimainen satukirja (numero 53, muuten).
Valistukselta, Otavalta ja WSOY:ltä ilmestyi 50-60 -luvuilla monia Laukkasen kuvittamia lasten- ja nuortenkirjoja (kirjailijoita Aale Tynnistä Oiva Paloheimoon – joka muuten muisti poikkeuksellisesti kuvittajaansa omistuskirjoituksella).
Lisää satukuvia
Otavan 1966 julkaiseman Peikkokirjan tausta on poikkeuksellinen. Usko Laukkanen ajatteli kuvansa alun pitäen peikkoaiheisten satujen antologiaan, mutta tekijänoikeuspulmat pelottivat kustantajaa niin, että lopulta Pentti Huhtala kirjoitti kuviin sopivat uudet sadut.
Kasapäin Laukkasen satukuvituksia sen sijaan on julkaissut Satukustannus (70-luvun lopulta lähtien).
Historian saatossa julkaisematta on jäänyt mm. satukuvakirja, jonka peikkotytön kustantaja olisi halunnut muutettavaksi keijukaiseksi (”Peikot eivät myy enää!”), mutta muuttamatta se on jäänyt, onneksi. Toinen, omaan käsikirjoitukseen perustuva satukuvakirja alkoi kasvaa liikaa pituutta ja jäi kesken, kun sadun fantasia-arkkitehtuuri alkoikin yhtäkkiä kovasti näyttää espanjalaisen arkkitehdin, Gaudin, luomuksilta – joku lukija tai kriitikko kuitenkin ”löytäisi” tuon tahattoman yhteyden…
Kasvava sarjakuva
Sarjakuvamies Laukkanen on ollut jännittävällä tavalla aito kaikissa puuhissaan, jopa onnittelukortteja suunnitellessaan. Kokonaan uusi muoto sarjakuvalle syntyi, kun Laukkanen piirsi kortteihinsa sarjan kuvia, jotka paljastuvat korttia auki taiteltaessa. Pienestä kuvasta kasvaa kuva kuvalta suurempi, lopulta kokonainen onnittelujuliste. Senhenkisellä onnittelukortilla mekin haluaisimme onnitella Usko Laukkasta, tuoretta lisää Puupäähatun kunniakkaitten kantajien joukkoon.
Kalervo Pulkkinen (Sarjainfo 1988)
Sarjainfon artikkeli:
http://www.nordicomics.net/default.asp?id=4991