Suomen sarjakuvaseura on päättänyt myöntää vuoden 2010 Puupäähattu-palkinnon Tiina Pystyselle. Pystysen laaja-alaisen, kuvia kumartelemattoman kuvakertomustuotannon tunnetuimpia teoksia ovat muun muassa Onnen koukku (1992), Leskikuningattaren muistelmat (1993) ja viimesyksyinen Lemmentanssit.
Pystynen (s. 1955) käsittelee tuotannossaan runsaasti muun muassa naiseutta, seksuaalisuutta ja niihin liittyviä tabuelementtejä. Lemmentansseissa Pystynen tutkailee grafiikan keinoin maailmantaiteen klassikoita ja niiden tapaa kuvata seksiä, luolamaalauksista tähän päivään.
Kuvista muodostuva tarina pohtii rakkautta ja himoa sekä niiden väljähtämistä tai ainakin muuttumista vuosien mittaan. Keskeisenä teemana on myös naisen epävarmuus seksuaalisuudestaan: mikä on suotavaa ja mikä ei? Toinen Pystysen tuotannon lähtökohta on omakohtaisuus. ”Aikuisten kuvakirja” Leskikuningattaren muistelmat esimerkiksi käy läpi puolison kuoleman jälkeistä surutyötä. Yksityinen muuttuu vahvan tulkinnan kautta yleiseksi.
Pystysen tuotannolle on 1980-luvun lopusta lähtien ollut keskeistä kuvan ja sanan välinen rajankäynti. Taiteilija on yhdistänyt kuvaa ja sanaa huomattavan monipuolisesti. Välillä hänen viimeistä piirtoa myöten viimeistellyt teoksensa ovat olleet lähempänä proosaa, välillä runoutta, taidegrafiikkaa – tai sarjakuvaa. Onnen koukun ja Naarassarjat-lehden tarinoiden rohkea, ikonoklastinen tyyli innosti varsinkin 1990-luvulla aloittaneita sarjakuvapiirtäjiä.
Usein Pystysen teosten kerronnallisuus tai kuvien sarjallisuus muodostuu vasta lukijan päässä: esimerkiksi Leskikuningattaren muistelmissa ja Lemmentansseissa jokainen yksittäinen kuva täydentää kokonaisuutta ja kannustaa tekemään omia tulkintoja.
Pystynen on tuonut itse esiin roolinsa väliinputoajana, ”runojen piirtäjänä” esseekokoelmassaan Runousoppi: teoria ja käytäntö (2004). Kirja pohtii muun muassa kuvan ja sanan historiallista asemaa taidekentässä. Kokeilijoille ei ole aina paikkaa Janten lain mukaan elävässä maailmassa, jossa kaiken pitäisi olla selkeästi lokeroitavissa ja synneistä suurimpia ovat taiteilijan alituinen muuttuminen sekä omien, itsemääriteltyjen rajojen ylittäminen.
