Suomen sarjakuvaseura on päättänyt antaa Puupäähattu-palkintonsa vuonna 2004 Timo Aarnialalle.
Aarniala (s. 1945) on suomalaisen underground-sarjakuvan pioneeri, jonka tuotannon keskeinen osa syntyi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Tuolloin kulttuuri eli murroskautta: rajat populaari- ja korkeakulttuurin välillä murenivat. Siinä missä pop-taiteilijat toivat käyttökuvallisia elementtejä taiteeseen, monet sarjakuvapiirtäjät toivat kuvataiteen sarjakuviin.
Aarnialan sarjakuvissa korkeakulttuuriset viittaukset ja populaarikulttuurin ikonit sekoittuivat keskenään. Yhtäkkiä ylevä ja banaali mahtuivatkin saman pöydän ääreen istumaan. Aarnialan tarinoissa saattoivat esiintyä yhtä hyvin Taika-Jim kuin Jean Cocteau, Bob Dylan siinä missä Ernesto Che Guevara.
Aarnialan sarjakuvista löytyi kaikkea yhtä aikaa: poliittisia kommentäärejä, humoristista kermakakkukomiikkaa, runollista tajunnanvirtaa. Claes Olssonin ja Heikki Junnilan kanssa tehty omakustannesarjakuva Salaisuuden varjo, runollinen sarjakuvasikermä Kyynelten tie (Otava, 1971), yöllinen kuvakertomus Valot (Love-kirjat, 1978) ja eri lehdissä ilmestyneiden lyhyiden tarinoiden kokoelma Yllätyskuvia (Like, 1998) paljastavat Aarnialan tuotannon monipuolisuuden.
Aarnialan sarjakuvien inspiraationa oli perinteisten kuvataiteiden ja esimerkiksi Andy Warholin elokuvien ohella käyttögrafiikka: sarjakuvat, kioskipokkarien kannet ja julistetaide. Myöhemmin hän itse vaikutti vahvasti suomalaisen käyttögrafiikan kehitykseen paitsi sarjakuvillaan myös visionäärisillä levyn- ja kirjankansillaan. Aarnialan esimerkki toisenlaisen sarjakuvan mahdollisuudesta antoi muille (mm. Tarmo Koivisto, Mauri Kunnas) sysäyksen alkaa tehdä omanlaisiaan tarinoita.
Aarnialan omintakeinen tyyli on paljossa velkaa yhtäältä Frans Masereelin (1889-1972) vakavahenkisille puupiirroskertomuksille, toisaalta varhaisen Robert Crumbin provokatiiviselle rajojen rikkomiselle. Aarnialan voimakas viiva ja jyhkeät kontrastit ovat kuitenkin omanlaisiaan. Hänen väkevimmät kuvansa tuntuvat avaavan oven kohti toisia todellisuuksia.
Lothar-palvelija kädet kolonialistisen isäntänsä Taika-Jimin kurkulla. Vapauden patsas, joka panee tupakaksi kuunnellessaan kuutamosonaattia. Viemärien sokkeloiseen labyrinttiin ammeesta syöksähtävä Jean Cocteau. Nämä ovat näkyjä, joita varten taide on olemassa.