Emilia Laatikainen loi Helsingin sarjakuvafestivaalien vuoden ilmeen, joka on täynnä lintuja. Aiemmin hänen sarjakuvallisista muistiinpanoistaan kasvoi merkittävä vertaistuellinen kirja addiktiosta.
Teksti ja valokuvat: Aino Sutinen
Oululainen sarjakuvantekijä ja taideopettaja Emilia Laatikainen (s. 1995) pystyttää festivaalinäyttelyään kulttuurikeskus Stoaan Helsingin Itäkeskuksessa. Hän on tuonut junalla upeita lintuja gallerian kattoon ripustettavaksi. Värilliset kuvitukset on painettu suureen kokoon muotoon leikatuille levyille, ja nyt korkeassa tilassa lentävät muun muassa suopöllö, sarvipöllö, lapinpöllö, huuhkaja, merikotka ja maakotka.
Lajit on piirretty tarkkaan. Festivaalien julisteessa näkyy pyrstötiainen, kuikka, käpytikka, naurulokki, haarapääsky ja hömötiainen, tapahtumaflaijerissa taas valkoposkihanhi, avosetti, västäräkki, hömötiainen, tundrakurmitsa ja mustarastas. Festivaaliperjantain Lasten sarjisfestarien kuvituksessa on tietysti linnunpoikasia, flaijerissa pieniä pehmeitä kyhmyjoutsenia.
Laatikainen on viime vuosina piirtänyt paljon lintuja, myös sarjakuviinsa. Kuinka näin on käynyt?
– Minulla on ollut lapsesta asti jonkinlainen lintuharrastus papan kanssa. Löysin jokin aika sitten omia vanhoja vihkojani, joissa on lintuhavaintoja. Silloin aloin myös piirtää lintuhavaintojani harjoitusmielessä.
“Lintujuttu” tuli takaisin Laatikaisen raitistuttua viitisen vuotta sitten. Samalla hän alkoi taas piirtää enemmän. Linnut olivat myös tapa harjoitella värien käyttöä.
– Samaan aikaan alkoi aktiivisempi lintuharrastus. Käyn katselemassa niitä, ja yritän siinäkin harjoitella, että miltä ne näyttävät missäkin valossa. Sitten homma tavallaan vähän levisi niin, että saan nyt piirtää paljon lintuja.
Näyttelyssä on myös Kaltio-lehdessä julkaistavan Lintutorni-sarjakuvan originaalipiirroksia. Näissä linnut puhuvat. Kertooko sarja sitten linnuista vai ihmisistä?
– Ehkä se enemmän kertoo ihmisistä. Siinä on jollain tasolla ajatuksiani maailmasta. Yritän laittaa sinne myös jonkinlaista toiveikkuutta mukaan. Vastapainoksi monelle muulle asialle, mitä teen elämässä ja töissä.
Linnut ovat hänelle maadoittava tekijä, jonka kautta voi suunnata johonkin positiiviseen. Laatikainen lähtee aina tekemään yhden sivun pohdiskelevaa sarjakuvaa joko mielessä oleva teema tai tietty lintu edellä. Tai mikä lintu sopisi sanomaan tämän asian?
Kutikuti-kollektiivin Vyöry-antologian (2026) novellissa linnut taas ovat ihan vain eläimiä, ne eivät kanavoi ihmisten toiveita tai huolia. Käki ottaa omansa ja kasvaa toisten pesässä.
– Ajattelin siihen, että haluan tavallaan arvottamatta kuvata sen eläimen toimintaa. Että en ota kantaa, onko se jollain tavalla ihmisen mielestä moraalista. Halusin kuvata lajityypillisesti sitä toimintaa ja tuoda esiin sellaisen yhden käen elämänkaaren. Se oli kyllä kiva piirtää.
Näyttelyssä olevat sarjakuvaoriginaalit ovat hämmästyttävän pieniä ja pikkutarkkoja. Jälki on kaunista ja valmiin näköistä, kuin painotuotteessa.
– Olen ehkä aina tykännyt enemmän piirtää pientä kuin isoa.
Eri lajeja kuvaavissa piirroksissa Laatikaisen on myös helpompi näin hahmottaa linnun kokonaiskuva. Hän käyttää töissään ohuita mustia tusseja, värillisiä markkereita sekä vielä valkoista geelikynää yksityiskohtiin.
Ylös pohjalta
Laatikaisen tunnetuin työ on Ei ois susta uskonu (Suuri Kurpitsa, 2023), joka kertoo alkoholiriippuvuudesta ja sieltä pois nousemisesta. Hyvin avoin kirja tulee iholle, kun Laatikainen kuvaa itseään ruutu toisensa jälkeen toimimassa itsetuhoiseen tapaan, riutumassa ja lopulta paranemassa. Kirjassa ollaan myös kuntouksessa, ja genrestä tulee mieleen myös terveyssarjakuva, graphic medicine.
Kirjailija Juha Hurme vaikuttui, kun hän kirjoitti kritiikin Sarjainfoon: “Tämä vitkaan etenevä kamppailu on henkeäsalpaavan jännittävää luettavaa. Se syvenee, kuten oikean taiteen tuleekin, yksityisestä yleiseksi, konkreettisesta vertauskelpoiseksi ja -kuvalliseksi.”
Miten Laatikainen päätyi tekemään tällaisen teoksen, millainen prosessi se oli?
– Tuo on iso kysymys. Lähtökohta oli siinä se, että totesin taas, että se, että dokumentoin piirtämällä ja kirjoittamalla tunteitani siellä päihdekuntoutuksessa, auttaa minua. Sitten tein sitä eteenpäin, jatkoin. Siellä oikeastaan porukka sanoi, että tuosta pitäisi tehdä jotain muille jaettavaa sisältöä.
– Oli kyllä hurja prosessi kokonaisuudessaan, mitä ennen kirjan julkaisua tapahtui siinä koko työstöaikana. Ja sitten myös mitä tapahtui sen jälkeen, se kuitenkin oli aika isosti esillä.
Kaiken jäsentely piirtämällä itselle ja lopulta julkisestikin teki hyvää. Mutta Laatikainen korostaa, että sellaista varten asioiden on oltava itsen kanssa läpikäytynä, ettei tekeminen mene vain vuodattamiseksi. Hän kokee, että tälle teokselle on ollut paikkansa, siitä on tullut monelle tärkeä vertaistuen väline.
– Olen saanut ihan valtavan määrän viestejä, ja edelleenkin saan niitä viikoittain.
Poikkeuksellisen suureen huomioon vaikutti sekin, että Ei ois susta uskonu voitti Sarjakuva-Finlandia-palkinnon vuonna 2024, ja silloin useat mediat kirjoittivat näkyviä henkilöpainotteisia juttuja kirjasta ja sen päähenkilön tarinasta.
Kirjassa tosiaan nähdään Emilia, joka jäsentelee tilannettaan, tunteitaan ja kuntoutuksessa kuulemaansa uutta tietoa hahmottamalla kaikkea paperille eräänlaiseen infosarjakuvamuotoon. Aluksi vain itselleen. Ja tämä auttoi. Laatikainen näyttää repussaan olevaa muistikirjaa: hän pitää edelleen koko ajan piirrosta ja tekstiä yhdistelevää päiväkirjaa.
Mitä hän tekee parhaillaan? Suomen Kulttuurirahasto myönsi uuteen kirjaan kahden vuoden työskentelyapurahan, ja Laatikainen on kertonut, että siinä on teemana häpeä.
– Heh, valitsen nämä miellyttävimmät aiheet. Se kertoo henkilökohtaisista lähtökohdista häpeästä sillä tavalla, että raitistumisen jälkeen jotenkin moni alkaa, niin kuin minä itsekin, miettimään, mistä se paha olo ja addiktio on kummunut. Ja sitten tuli se oivallus, että siellä on tosi paljon jotakin häpeää. Mutta sitten minusta tuntuu, että en oikein saa kiinni, mitä se on. Niin lähdin tutkimaan sitä, ja sitä olen nyt työstämässä.
Sekin kuulostaa hurjalta.
– Se on ollut aika tuskainen prosessi. Mutta nyt alkaa helpottaa vähän. Jotakin on sisäistynyt ja loksahdellut kohdilleen.
– Nyt tekisi vain mieli piirtää koko ajan. Se on aika ihana fiilis.
Esikoisteoksesta Kadonneet (Suuri Kurpitsa, 2020).
Helsingin sarjakuvafestivaalit ja Lasten sarjisfestarit 18.–20.9.2026, Emilia Laatikaisen näyttely kulttuurikeskus Stoassa 3.–20.9. sarjakuvafestivaalit.fi
Tämä on verkkoartikkeli Sarjainfo-lehdestä. Tilaa Sarjainfo ja tue suomalaista sarjakuvakulttuuria liittymällä Suomen sarjakuvaseuraan.