Miksi en ole täällä tänään?
Essee, johon sisältyy tienristeyksiä ja viesti epäkorporeaaliselta entiteetiltä.
Puupäähattu-palkinnon julkistamistilaisuus 18.01.2024
Kirjoittanut Pekka Allan Manninen
Lyhyesti sanoen en ole lainkaan ollut sitä mieltä, että olisin ansainnut palkintoja teoistani. Paikallaolo vain nolottaisi. Mutta enhän minä kykene yleensä sanomaan lyhyesti mitään, joten sanonkin asian pitkästi —
Kesällä 2023 sain viestin Papa Legbalta. Hänen varsinainen olemassaolonsa rajoittuu Myyttien universumiin, mutta siellä hän on tienristeysten ja kommunikaation jumala. Hän ottaa yhteyttä toisinaan — ja on osoittautunut luotettavaksi lähteeksi. Tällä kertaa hän ilmoitti minulle annettavasta Puupää-hatusta. Ja hyvä olikin.
Ilman etukäteistä tietoa olisin varmaankin pitänyt saamaani puhelinsoittoa huonona pilapuheluna. Ja vastannut soveliaaksi katsomallani tavalla. Albumieni Sarjainfossa saama kritiikin vastaanotto ei kokonaisuudessaan ollut antanut minulle suuria odotuksia. Tosin viimevuotisen Kuolio-albumin kritiikki osoitti, että joku osaa osuvasti analysoida lukemaansa… Mutta se teksti oli niin kaikesta edellisestä poikkeava, että oletin sen harhautuneen lehteen jostakin vaihtoehtotodellisuudesta.
No… Ja vaihtoehtotodellisuuksista puhuttaessa on pakko mainita, että pidän kaikenlaisia juhlia ja varsinkin omaan persoonaani kohdistuvaa juhlimista abominaationa. Se on kuin luonnotonta siirtymistä arkitodellisuudesta jonnekin vaihtoehtoiseen maailmaan. sellainen epätodellisuuden tunne on erittäin kiusallinen.
Enkä minä ole tehnyt sarjakuviani sellaisena yksilöllisenä nerona niinkuin kaikki muut. Olen tehnyt yhteistyötä muiden piirtäjien ja kirjoittajien kanssa. Hänet on ilmoitettu taustavalokuvaajaksi ja tekstaajaksi minun ollessani kirjoittaja ja piirtäjä. Mutta eihän se kerro kaikkea. Valokuvat otetaan perusjuonen keksimisen jälkeen. Mutta käsikirjoituksen teen valokuvien perusteella, kuten piirroksetkin.
Olen itse yleensä kameran edessä esittämässä hirviöitä tai muita hahmoja, joten Hannele (Kivilahti) hoitaa kuvauksen itsenäisesti. Jos Kuoliot olisivat elokuvaa, Hannele olisi sekä kuvaaja että toinen ohjaaja. Sarjakuvien parissa ei vain ole kehitetty ammattinimikettä sille mitä hän tekee.
Tarjoaisitteko Hannelelle nyt edes aplodit, kiitos?
Tienristeyksiin palatakseni. Eddie Campbell otti vuosia sitten esiin käsitteen ”mies tienristeyksessä”. Silloin tuollainen sukupuolittunut termi ei ollut ongelma, mutta nykyään se varmaankin toimii paremmin muodossa ”mikä vaan tienristeyksessä”. No, se on siis olento, joka osoittaa epäröivälle sarjakuvantekijälle oikean suunnan kohti uraa sarjakuvien parissa.
Kun törmäsin tuohon ajatukseen – (saattoi olla Egomania-lehdessä, en ole varma) – reaktioni oli pettymys. En ollut koskaan kohdannut ketään tienristeyksessä. Olin päinvastoin vain kävellyt läpi oman tahtoni mukaan.
Jonkin ajan kuluttua ymmärsin asian. Tampereen korkeudella minä olin ”mikä vaan” tienristeyksessä. Toimitan lehteä ja opetan sarjakuvien tekemistä. Ties kuinka monelle olen ainakin yrittänyt osoittaa tien. Se on raskas vastuu.
Jotkut ovat jatkaneet risteyksestä eteenpäin ja menestyneet… Mutta suurin osa läpi kulkeneista, sukupolvi toisensa jälkeen, on pettynyt sarjakuva-alaan ja lopettanut. Onnekkaimmat ovat itsenäisesti löytäneet jotain palkitsevampaa, mutta oletettavasti suurin osa on vaipunut tien viereen ja unohtunut.
Tätä prosessia on ollut raskasta seurata. Olen yrittänyt kertoa asiat realistisesti ihmisille tienristeyksessäni, mutta kaiki eivät tietysti usko, että todellisuus heidän ympärillään voisi olla niin välinpitämätön kuin se on.
Tämä tilanne pyrkii viemään pois ilon mahdollisista omista saavutuksistani.
No, mutta kiitti hatusta, kumminkin.
______
Suomen sarjakuvaseuran hallituksen jäsen Vesa Kataisto luki Mannisen kirjoittaman puheen Puupäähattu-palkinnon julkistamistilaisuudessa 18.1.2024. Samassa tilaisuudessa myönnettiin sarjakuvaneuvoksen arvonimet Harri Filpalle, Reetta Laitiselle ja Petteri Ojalle.