Sarjakuvavuosi oli kotimaisten osalta ennätystasainen ja -tasokas.
Teksti: Kari Heikonen
Sarjainfon koolle vääntämä kriitikko- ja sarjisaktivistijury äänesti jälleen edellisen vuoden suosikkejaan kahdessa sarjassa: kotimaiset tekijät ja käännökset erikseen. Yleinen konsensus jo muutaman vuoden ajan on ollut, että käännöspuoli elää pahaa lamakautta, kun maamme pienillä markkinoilla ei enää kannata ottaa kovin suuria riskejä. Vastapainoksi vuosi 2024 osoittautui kotimaisin voimin oikein harvinaisen tasokkaaksi. Moni äänestäjä valittelikin valinnanvaikeutta saada rajattua suosikkinsa vaivaiseen viiteen kirjaan.
Tasokkaan ja tasaisen sakin kuplinnassa muhi myös melkoisia yllätyksiä. Toriparlamenttien ja vedonlyöntitoimistojen ennakkospekulaatioissa taidettiin uumoilla loppuratkaisua Hagelberg– ja Musturi-merkkisten konkarien välille – mutta niinpä vain voitto lopulta jaettiin vähemmän julkaisseiden Eeva Meltion ja Heikki Rönkön tähänastisten pääteosten kesken. Sarjainfo onnittelee!
Sen sijaan käännössarja oli odotetusti ennakkosuosikkien juhlaa. Virolaisen Joonas Sildren vakuuttava Arvo Pärt -dokumentti ja Moore/Gibson-tehoduon uusiopaketti Halo Jonesin balladista olivat laskennan kärjessä alusta loppuun.
Tänä vuonna Sarjainfo äityi lähettämään äänestyskutsun 83 sellaiselle henkilölle, jota epäili ahkeraksi uutuussarjakuvien lukijaksi, ja heistä 31 suostui leikkiin mukaan:
Athanasia Aarniosuo, Pii Anttonen, Kalle Hakkola, Kari Heikonen, Renni Honkanen (ja Helsingin kaupunginkirjaston sarjakuvavalintaryhmä yhdessä), Ville Hänninen, Paavo Ihalainen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Matti Komulainen, Kyösti Koskela, Ari Koskinen, Pinja Kuusela, Eero Laitila, Reetta Laitinen, Katariina Lappi, Titta Lindström, Mikko Meriläinen, Tero Mielonen, Onni Mustonen, Juha Mäkinen, Sami Nyyssölä, Ville Pirinen, Hannele Richert, Leena Romu, Harri Römpötti, Aino Sutinen, Reijo Valta ja Vesa Vitikainen.
Kovasta kotimaisesta vuodesta kertoo sekin, että jury löysi peräti 44 äänestämisen arvoista kirjaa. Käännöksiäkin kertyi sentään 29 eri mainintaa, vaikka neljä äänestäjää ei ulkomaiselle puolelle edes osallistunut. Aika monta suosikkia näin lamavuodeksi!
KOTIMAISET TEOKSET
1. (jaettu sija) Eeva Meltio: Hiekka 37 pistettä
– Mieletön sarjakuva! Kypsä kerronta ja kiinnostava tarina kommentoivat menneisyyden ekologista katastrofia tavalla, joka heijastuu upeasti tavalla myös nykyaikaan. (Titta Lindström)
– Kansiaan myöten todella kaunis teos. Alakuloinen tarina on tervetullut muistutus siitä, että kukaan ei ole loppuun asti oman onnensa seppä. (Juha Mäkinen)
– Verkkaisesti etenevä kasvutarina antaa lukijalle tilaa ja aikaa sopeutua Yhdysvaltojen Dust Bowlin kuivaan ilmastoon ja 1930-luvun tapoihin ja uskomuksiin. (Athanasía Aarniosuo)
– Olive lähtee viimeiseen taistoon hiekkaa ja säätä vastaan kuin Don Quijote tuulimyllyjen kimppuun. Vaikka Hiekka on realistinen ajankuva noin 90 vuoden takaisesta ajasta, sitä voi lukea vertauskuvana tästä päivästä. Ilmastonmuutoksen torjuntaan odotellaan ratkaisua teknologiasta kuin sateentekijän poppakonsteista sen sijaan, että puututtaisiin ongelman syihin. (Harri Römpötti)
1. (jaettu) Heikki Rönkkö: Yhä hämärää 37 p.
– Aidosti uutta luova tienraivaus. (Paavo Ihalainen)
– Radikaalissa erilaisuudessaan virkistävä kuin sukellus vuoripuroon. (Eero Laitila)
– Kertoo näennäisesti arjesta, mutta oikeastaan elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. (Reetta Laitinen)
– Yhä hämärää alkaa kosmisilla näyillä avaruuden syövereistä ja päättyy supermarketin itsepalvelukassalle. Siinä välissä se tarjoaa oudon, mutta arkisen näkymän perhe-elämän pariin päivään. Visuaalisessa tajunnanvirrassaan Rönkkö venyttää vanhoja kerrontakeinoja ja keksii uusia. (Harri Römpötti)
3. (jaettu) Matti Hagelberg: Vajoava Ateneum 1 – Sovussa pienet asiat kasvavat 32 p.
– Hagelbergille tyypillinen yhdistelmä faktaa ja fiktiota, asiaa ja mielikuvitusta, graafisia elementtejä, realistisesti työstettyjä kuvia ja sarjakuvamaisia hahmoja. Kokonaisuus on osiensa summa, mutta myös paljon muuta. (Toni Jerrman)
– Kukapa ei haluaisi lukea vaihtoehtotodellista sarjakuvaa, jossa kerrotaan, miten sarjakuvatieteen laitos Suomeen perustettiin ja ketkä mahtimiehet sen takana olivat! Upea lähtökohta. Ja Hagelbergin kekseliäs ja villi kertomus vakuuttaa jo ensimmäisessä osassaan. (Ville Hänninen)
3. (jaettu) Tommi Musturi: Future 32 p.
– Musturi on valinnut pitkään tekemäänsä Futureen maksimalismin kaikissa sävyissään, maksiimejakaan kaihtamatta. Hyvin eri tavoin ja tarvittaessa rujostikin piirretyissä erimittaisissa pätkissä on kerskakulttuurin kritiikkiä, miltei lahkolaissävyistä idyllikuvausta ja televisio- ja internet-ajan populaarikulttuurin parodiaa. Elementit kertautuvat ja elävät läpi kirjan, yhtenä esimerkkinä avaruudessa ajelehtiva muovipussi. (Ville Hänninen)
– Future on yksinkertaisesti cool. (Sami Nyyssölä)
5. (jaettu) Kati Kovács: Kaya 26 p.
– Seksuaalista väkivaltaa ja häpeän kokemusta kuvaava Kaya on kenties synkein Kovácsin teos. Sivellinjälki on rajun ekspressiivistä, tarina pakottaa kahlaamaan syvällä mielen viemäreissä. Silti Kovács säilyttää paitsi humaanin otteensa myös huumorinsa. (Ville Hänninen)
– Raiskaus on raaka aihe, mutta Kovács käsittelee kaikkia kerronnan elementtejä niin taitavasti, että lukijan ei tarvitse jumittua pelkästään kauhuun ja kärsimykseen. (Katariina Lappi)
5. (jaettu) Mika Lietzen: Pnuk 26 p.
– Komea arkkitehtoninen dystopia François Schuitenin ja Benoît Peetersin hengessä. Lietzenin tähänastisen tuotannon huippuhetki. (Juha Mäkinen)
– Tunnelmaltaan vahvasti melankolinen Pnuk toimii kuin unelma. Tarina soljuu vaivattomasti eteenpäin ja kuvakuljetus osuu kerta toisensa jälkeen nappiin. Selkeälinjainen piirros kuvittaa kauniisti niin vanhan kaupungin arkkitehtuurin, kattohuoneiston vehreän talvipuutarhan kuin nousevan vedenpinnan tuhoaman läntisen suurkaupungin. (Toni Jerrman)
5. (jaettu) Ville Ranta: Viininjuojat 26 p.
– Ville Rannan uusin omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa keski-ikäistynyt taiteilija-Ville pohtii vanhenemisen tuomia haasteita ja matkaa kotiseudulleen Ouluun etsimään nuoruuden kadotettua pöhinää ja intomieltä. Hetkittäisestä haikeudestaan ja piikikkyydestään huolimatta varsin itseironinen, hauska ja ihmisläheinen sarjakuva. (Toni Jerrman)
– 2000-luvun alkuun ja 2020-luvun alkuun sijoittuva teos kuvaa muutoksia ihmisissä, alkoholikulttuurissa ja sukupuolirooleissakin. Ennen kaikkea se on havahtuminen eksistentialistiseen yksinäisyyteen maailmassa, jossa vain alkoholiin voi luottaa, vaikkei kannattaisi.
Kohtaukset ovat rentoja, mutta kerronta etenee tarkoin rajauksin. Se muistuttaa autofiktion sepitteellisestä luonteesta. (Ville Hänninen)
8. Tuomas Tiainen: Jari Stenberg suistuu syvyyteen 24 p.
– Armoton, päällekäyvä, vimmainen sarjakuva. Maksimalismia, joka ei anna lukijan hengähtää Jarin amok-juoksun aikana hetkeksikään. (Eero Laitila)
– Uskomattomiin mittasuhteisiin venyvä tilitys, terapiasarjakuvaa yksityiskohtaisimmillaan. (Paavo Ihalainen)
9. Tuomas Myllylä & Sari Sariola: Suomaat 21 p.
– Erinomaisen viihdyttävä kauhukertomus! Näin laadukasta genresarjakuvaa lukisi mielellään enemmänkin. (Tero Mielonen)
– Goottilainen kauhutarina ei keksi pyörää uudelleen, mutta noheva juoni etenee niin vauhdikkaasti, että tarinalle toivoo pikaista jatkoa. (Titta Lindström)
10. Kivi Larmola: Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä 19 p.
– Kansainvälisen tason elämäkertasarjis, jossa näkyy tekijän vahva itsevarmuus ja vuosikymmenten myötä hioutunut käsiala. (Eero Laitila)
– Larmola onnistuu yhdistämään vahvuutensa tunnelmanluomisen saralla melkoisen vetävään ihmiskohtalokerrontaan. Epäilemättä tekijänsä pitkän uran täysipainoisin teos. (Kari Heikonen)
11. (jaettu) Mika Lietzen: Death Metal 15 p.
– Aihepiirinsä tunteva, lempeä ja totuudenmukainen. Luottaa lukijansa hoksottimiin. (Paavo Ihalainen)
11. (jaettu) Niko-Petteri Niva: Salome 15 p.
– Samaan aikaan ajassa kiinni ja ajaton, löydettyjen perheiden ja antiautoritääristen yhteisöjen kronikka, joka ei kaihda myöskään punk-elämän varjopuolia. (Paavo Ihalainen)
13. Sami Makkonen: Sielujen kutoja 14 p.
– Sielujen kutoja sukeltaa syvälle esoteeristen painajaisvisioiden uumeniin. Teos tulvii synkkää tunnelmaa ja pimeyden mytologiaa. Se kietoo lukijan sanoinkuvaamattomien kauhujen kähmäiseen verkkoon, josta on aivan turha edes yrittää pyristellä vapauteen. Hullun kuun loimottaessa yliaistilliset kuumehoureet tunkeutuvat aivopoimuihin ja jäävät sinne asumaan. (Toni Jerrman)
14. Emmi Valve: Polte 12 p.
– Emmi Valveen ruudut ovat pieniä taideteoksia. (Reetta Laitinen)
15. (jaettu) Heikki Kemppainen: Hyvää yötä, äiti 10 p.
– Näkökulma on henkilökohtainen, mutta kertoo juuri siksi yleispätevästi vaikeasta tilanteesta. Kemppainen pitää katseen itsessään läpi koko kertomuksensa. Runsas teksti käy sarjakuvassa helposti tylsäksi, mutta Kemppainen lisää toimintaa, joka on sarjakuvadramaturgialle liki välttämätöntä. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kemppainen juo kokista ja katselee valokuvia. Se riittää pitämään tarinan elossa. Kirja on minimalistisen sarjakuvakerronnan taidonnäyte. (Harri Römpötti)
15. (jaettu) Roope Eronen: Offices & Humans – Tilinpäätös 10 p.
– Rakastan Roope Erosen huumoria. Lohikäärmeet roolipelaamassa toimistoa, eikä mitään paperitonta sellaista. ”Saavut juoma-automaatille. Mitä teet?” (Aino Sutinen)
KÄÄNNÖKSET
1. Joonas Sildre: Kahden sävelen välissä – Arvo Pärtin tie uuteen sävelkieleen (suom. Kaisu Lahikainen) 68 pistettä
– Elämäkertasarjakuva Arvo Pärtistä luo myös uudenlaista kuvakieltä musiikin ilmaisemiseen. (Reijo Valta)
– Sarjakuva ja musiikki ovat vaikeasti yhteensopiva pari, mutta Sildre naittaa ne yhteen uskomattoman taitavasti. Arvo Pärt on kiinnostava säveltäjä, ja teos onnistuu myös elämäkertana erittäin hyvin. (Katariina Lappi)
– Sarjakuva avaa kiehtovalla tavalla säveltäjä Arvo Pärtin elämän ja ajatusmaailman. Säveltäjän ystäville sarjakuva on suorastaan pakkoluettavaa, ja on se suositeltavaa muillekin. (Titta Lindström)
– Sildren sarjakuvakirja on ensimmäinen elämäkerta Pärtistä. Taiteellisen ilmaisun etsiminen on sen punainen lanka. Suurin haaste oli ilmeinen: sarjakuvissa ei ole ääntä eikä musiikki kuulu. Sildre on ratkaissut ongelman omaperäisesti ja rohkeasti. Tavallaan hän piirtää ääniaaltoja, tekee musiikin näkyväksi viivoilla. (Harri Römpötti)
Linkki Ville Hytösen kolumniin kirjasta.
2 . Alan Moore, Ian Gibson & Barbara Nosenzo: Halo Jonesin balladi (suom. Jukka Heiskanen) 55 p.
– Halossa ei tunnu sen kummemmin Alan Mooren kuin 2000AD:nkään painolasti. Edelleen tuore, edelleen loistavasti rytmitetty, edelleen inhimillinen. (Eero Laitila)
– Scifisaippuana alkava tarina kasvattaa yksilöstä puolijumalan, joka ei mielestään tehnyt mitään erityistä. Tarina, joka avautuu uudella tavalla jokaisella lukukerralla. (Vesa Kataisto)
– Uusi laitos Halo Jonesista perustelee itsensä. Kulutusyhteiskunnan, militarismin ja myytinkerronnan kuvaus kahdeksankymmenlukulaisen brittisarjakuvalehden muutaman sivun kaavalla toimii yhä yllättävän kivasti. (Ville Hänninen)
– Halo Jonesin balladi on vahvaa ja vaikuttavaa tarinankerrontaa, joka kestää sekä aikaa että useita lukukertoja. Ei silti mitään iloisen mielen luettavaa, sillä päähenkilön kohtalo on karu, ja haaveet paremmasta huomisesta karisevat nopeasti. Balladi soittelee myös moninaisia yhteiskunnallisia sävelmiä. On kuvausta sotien mielipuolisuudesta ja luokkajaon epäoikeudenmukaisuudesta. (Toni Jerrman)
3. Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus (suom. Saara Pääkkönen) 44 p.
– Monipuolisia sarjakuvanäkökulmia naisten oikeuksiin Iranissa Mahsa Aminin kuohuttavan kohtalon pohjalta. Erityiskiitos suomenkielisen laitoksen onnistuneesta käännöksestä, tekstauksesta ja taitosta! (Katariina Lappi)
– Sarjakuvakirja ei pelkästään kerro hirmuhallinnon vastustamisesta, vaan on ja tekee sitä! (Sami Nyyssölä)
– Sarjakuvaa poliittisimmillaan. (Matti Komulainen)
– Sarjakuva on alkanut tietokirjallistua viime vuosina. Satrapin toimittama teos Iranin nykypäivästä on hyvin epätasainen, mutta kuvaa ilmiötä kiinnostavasti. (Ville Hänninen)
4. Fred: Filemon – Santarmien saari (suom. Jukka Heiskanen) 28 p.
– Nostalgiajulkaisuun keskittyvästä käännösvuodesta edukseen erottuva klassikko, lempeä surrealismi vetää uusia ulottuvuuksia. (Paavo Ihalainen)
– Jokainen Fred-suomennos tekee maailmaa paremmaksi, niin tämäkin esivaltaan kohdistuva kevytsatiiri. (Ville Hänninen)
– Maailman menoa jaksaakseen on välillä syytä lääkitä itseään Filemonin surrealismilla. (Juha Mäkinen)
5. (jaettu) Blutch: Lucky Luke – Kurittomat (suom. Mirka Ulanto) 18 p.
– Hevonen ei ole kuollut, vaikka yskiikin. Mukavan rosoinen Lucky Luke -tarina. (Vesa Kataisto)
– Blutch ei jäljittele Lucky Luken alkuperäistä piirtäjää Morrisia, toisin kuin vakinaisen sarjan nykyinen jatkaja Achdé, mutta onnistuu tavoittamaan Goscinnyn klassisten tarinoiden hengen. (Harri Römpötti)
– Rento, kiva uusio- Lucky Luke. On sellaisellakin paikkansa maailmassa. (Ville Hänninen)
5. (jaettu) Juan Diaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad 7 – Kun kaikki sortuu, 2. osa (suom. Kirsi Kinnunen) 18 p.
– Blacksad -sarjan viimeisin osa on myös sen paras. Kiinnostavat hahmot, yhteiskunnalliset teemat ja tiukka rikoskertomus luovat timanttisen kokonaisuuden. (Titta Lindström)
– Uuden sarjakuvan puutteessa vanha kelpo nousee heittämällä arvostukseen. Piirrosjälki on pikkutarkkaa ja tutuista film noir -kuvioista saadaan tiristettyä yllättäviä ja yhteiskuntakriittisiä käänteitä. (Paavo Ihalainen)
– Sääli, jos Blacksad-sarja todella päättyy seitsemänteen osaan, koska se parani loppua kohden. Se oli alusta asti visuaalisesti herkullinen, mutta tarinakin alkoi olla olennainen kaksiosaisessa päätöksessä. (Harri Römpötti)
7. William Patterson / Sydney Jordan: Jeff Hawke – Ylivaltias (suom. Asko Alanen & Sauli Santikko) 17 p.
– Älykästä ja humaania klassikkoscifiä tervehtii kernaasti uutena painoksena. Klassisen strippisarjan raikas idearikkaus ja varjoisa kuvitus hengästyttää yhä. (Paavo Ihalainen)
– Brittiläisen scifin parhaimmistoa, kieleltään koukeroista mutta visuaalisesti erinomaista. (Vesa Kataisto)
– Ihmeen tuntua herättävien sanomalehtisarjakuvan klassikko – hauska, älykäs, upeasti kuvitettu ja tulvillaan kiehtovia avaruusolentoja. Mukana kriittistä satiiria vaikkapa oikeusjärjestelmää tai vallanhimoa kohtaan. Esiin nostetaan myös yhteistyön voima sekä konfliktien ratkaisu diplomaattisin keinoin. Jännitystä ja toimintaa rakennetaan ilman väkivaltaa. (Toni Jerrman)
8. Frank Miller / David Mazzuchelli: Daredevil – Kiirastuli (suom. Mail-Man) 16 p.
– Todellinen maanläheisen supersankarigenren klassikko. (Vesa Vitikainen)
– Kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva. Matt ”Daredevil” Murdockin kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi. Miller sanoittaa vahvasti Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon. (Toni Jerrman)
9. (jaettu) Tim Probert: Lightfall 1 – Viimeinen liekki (suom. Kati Valli) 13 p.
– Nuorille suunnattua fantasiasarjakuvaa tulee nyt laajalla rintamalla, ja niistä onnistunein on komeasti kuvitettu ja leppoisasti kerrottu Lightfall. (Tero Mielonen)
– Vuoden lastensarjakuva on seikkailutarina parhaasta päästä ja viihdyttävää luettavaa myös aikuisille lukijoille. (Titta Lindström)
9. (jaettu) Jim Starlin / George Pérez / Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska (suom. Mail-Man) 13 p.
– Yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. (Toni Jerrman)
– Sankareiden kosmos vetää mielikuvituksen mankeliin. (Sami Nyyssölä)
11. Sabine Lemire / Rasmus Bregnhøi: Mira 2 & 3 (suom. Sirpa Alkunen) 10 p.
– Miraan voivat samastua niin esiteini-ikäiset lukijat kuin heidän vanhempansa. Vuoden 2024 ylivoimaisesti paras käännetty sarjakuva! (Matti Karjalainen)
– Miran maailma on iloinen, reipas, ja ongelmatkin aina käsiteltävissä. (Athanasia Aarniosuo)
12. Bastien Vivès / Martin Quenehen: Corto Maltese – Musta valtameri (suom. Heikki Kaukoranta) 9 p.
– Ikonisen seikkailijan onnistunut nuorennusleikkaus. (Matti Komulainen)
– Klassikon tuominen 2000-luvulle jätti hieman ristiriitaisen maun: ihan kelpo jännäri, mutta miksi sen päähenkilönä on Corto Maltese? (Juha Mäkinen)
Julkaistu Sarjainfossa 1/2025. Liity Suomen sarjakuvaseuraan täältä, saat Sarjainfon kotiisi ja tuet suomalaista sarjakuvakulttuuria. Kulttuurileikkausten vuoksi tukesi on nyt erityisen tärkeää.